Liisa Huusko
Koko tuo syksy oli ollut erikoinen. Ilmapiiri pääni sisällä oli levoton. Tilanne ei ollut huono, mutta näkymä eteenpäin oli sumuinen. Asuin siskoni kanssa kerrostalokaksiossa. Päivällä siskoni oli töissä päiväkodissa ja minä lääninhallituksessa. Muuten elimme tavallista nuorten uskovaisten elämää. Kävimme seuroissa ja iltakylissä ja kutsuimme vieraita asuntoomme.
Joulun odotus alkoi elokuussa, kun opiskelijat saapuivat kaupunkiin. Heidän joukossaan oli nuorukainen, joka oli vuotta aikaisemmin kertonut olevansa Kainuusta ja opiskelevansa metsäalaa. Olin nähnyt hänet ensimmäisen kerran rauhanyhdistyksen takkahuoneen ovenpielessä. Siitä alkoi tunne, joka ei ole antanut rauhaa 40 vuoteen. Edellä kuvattujen tuntemusten innoittamana kirjoitan kahdesta isosta tapahtumasta, jotka ovat muuttaneet elämääni 40 vuoden välein.
Syksyn 1980 levottomuus johti pitkiin kävelylenkkeihin ja pitkiin keskusteluihin. Metsäopiskelijan aikataulua rytmitti koulun lukukausi. Lokakuussa oli syysloma. Nykyään syyslomat kestävät viikon, mutta silloin ne olivat luultavasti paljon pidempiä. Syysloman jälkeen oli Liisan päivä. Silloin ei uutisissa puhuttu Liisa-myrskystä, kuten tänä vuonna. Liisan liukkaat ja mielen myrsky olivat kyllä totisinta totta. Sain Liisan päivänä pienen pussillisen hiekkaa ja kenkälusikan sen ripotteluun. Lenkkikaverini toivoi, etten kaatuisi.
Vähitellen kaikki alkoivat puhua joulusta. Minäkin otin joulun varovasti esille tämän metsäopiskelijan kanssa. Hän vastasi vieraalla kielellä: ”Pitäisiköhän meidän käydä vihillä ennen joulua?” En ollut koskaan kuullut tuollaista sanontaa. Lähiviikkojen käytöksestä saatoin päätellä, että minua oli juuri kosittu. Luultavasti nuorukainen oli puhunut suunnitelmistaan myös siskolleni, sillä asuntoomme oli ilmestynyt pahvilaatikoita ja siskoni sanoi iloisesti: ”Minä voin muuttaa jo ennen joulua.”
Joulukuun 20. päivänä 1980 meidät vihittiin tutulla suomen kielellä ja osakkeen ovikilven nimi vaihtui. Pappi ja muut onnittelijat puhuivat kauniisti ja epäilemättä tarkoittivat kaikkea hyvää. Kukaan heistä ei tosin sanallakaan viitannut siihen, miten paljon tahtomista tarvitaan yhteisessä elämässä.
Kahden vuoden kuluttua metsäopiskelijasta tuli metsäammattilainen, joka pystyi hakemaan alansa töitä. Noihin aikoihin työpaikkoja ja osoitemahdollisuuksia oli eri puolilla Suomea. Lähes 40 vuotta tämä metsäammattilainen on kulkenut töissä. Alkuvuosina varusteina oli karttalaukku, relaskooppi, kumikengät ja eväät. Silloin alan ammattilaiset tekivät työtään metsässä eikä ruokapaikkoja ollut jokaisen metsäautotien varressa.
Työn tekeminen muuttui monen loikan kautta. Viimeisinä vuosina metsäammattilaisen mukaan on lähtenyt maastomikro, Goretex-kengät ja kännykkään koodattu lounasseteli. Minä olen oman keittiönpöytäni äärestä seurannut valtavaa muutosta suomalaisessa metsäteollisuudessa. Organisaatiomuutokset, toimialueen vaihtumiset ja tietojärjestelmien kehittyminen on vain uudelleen ja uudelleen pitänyt hyväksyä osaksi työn arkea. Sopeutumista on vaatinut myös esimiesten vaihtuminen ja se, että lopulta esimiehet ovat olleet omien poikien ikäisiä.
Ajattelen, että kutsumusammatti on ollut arvokas lahja työpaikkojen lukemattomissa muutostilanteissa. Lisäksi kokemuksen myötä metsäammattilainen on oppinut luottamaan siihen, että kun tehtävänä on hankkia puuta metsästä tehtaan portille, niin silloin pitää hankkia puuta metsästä tehtaan portille.
Kulunut 40 vuotta on ollut pitkä aika. Jotkut väittävät, että avioliiton arki ja työvuodet menevät huomaamatta. Minä en ajattele niin. Kuukaudet ja vuodet ovat tietysti vaihtuneet omalla rytmillään ja tuoneet elämään ennakoitavuutta. Toisaalta 40 vuotta on sisältänyt yli 2000 kuukautta ja paljon enemmän arkisia työpäiviä kuin pyhiä. Lisäksi monet tehtävät ovat vaatineet valppautta myös sunnuntaisin. Meillä ollut 10 tähtihetkeä, joista olemme saaneet luottamusta elämän jatkumiseen. On ollut myös toisenlaisia tilanteita, jolloin luottamus on horjunut. Niitä päiviä, joita vaihtaisin pois. Eräs nuori aikuinen on opettanut minulle, että kaikki vaikeatkin päivät on tarvittu, jotta on voinut kasvaa juuri tällaiseksi. Se kuulostaa viisaalta, vaikka aika vaikealta ajatukselta.
Suuria muutoksia ja sopeutumisia on tietysti liittynyt ihan konkreettisiin muuttoihin. Vuosien varrella kotipaikkakunta vaihtui kahdesti metsäammattilaisen työpaikan takia. Kahdesti osoite on vaihtunut, kun keittiön ruokapöytään on pitänyt laittaa jatkopala.
Tämän vuoden joulukuussa muuttuu taas paljon. Nyt tuleva muutos ei jännitä minua samalla tavalla kuin 40 vuotta sitten. Osaan esimerkiksi ennustaa, mitä ensimmäisen eläkepäivän aamuna tapahtuu.
Kun itse herään, keittiön pöydällä ei ole metsäfirman maastomikroa eikä avainnippua. Tiskipöydällä on termospullo ja pakastepussissa rinkeli ja kaksi sokeripalaa. Metsäeläkeläinen istuu kiikkutuolissa. Hän tutkii, toimiiko kännykkään omalla nimellä otettu liittymä yhtä hyvin kuin työnantajien liittymät ovat toimineet vuosikymmenet.
Osaan ennakoida myös seuraavan puheenvuoron ilman muistilappua: ”Heräsin aikaisin ja kun ei nukuttanut, niin ajattelin nousta lämmittämään. Kävin hakemassa Karjalaisen, ja Tanukin oli jo postilaatikolla. Ei se tainnut muistaa, että mulla on tämmöinen aamu. Kun ulkona vähän valkenee, minä käyn tuossa päivän näöllä tarkastamassa myrskytuhoja. Saatan sahata muutaman tankillisen.”
Mitäpä minä siihen sanoisin?
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys