Hul­lu sen täy­tyy ol­la, lie­nee moni yli­o­pis­to­ys­tä­vä­ni aja­tel­lut, kun on kat­so­nut me­no­a­ni edel­li­set nel­jä vuot­ta. Hul­lul­ta se eh­kä näyt­tää, jos seu­raa omas­ta opis­ke­li­ja­käm­päs­tään kä­sin 25-vuo­ti­as­ta, jol­la on nel­jä las­ta, pie­neh­kö vuok­ra-asun­to, oma au­to ja kasa opin­to­lai­naa. Nuor­ta isää, jol­la ei ole tie­toa tu­le­vai­suu­des­ta, mut­ta epä­var­muut­ta si­tä­kin enem­män. Eh­kä en ole ihan ta­val­li­nen opis­ke­li­ja?

Mi­nul­ta on jos­kus ky­syt­ty, et­tä ei­kö si­nua kos­kaan pe­lo­ta. No, ei pe­lo­ta. Re­hel­li­syy­den ni­mis­sä on kyl­lä­kin myön­net­tä­vä, et­tä jos­kus hir­vit­tää. Mi­nua ei kui­ten­kaan pe­lo­ta se, mitä luu­len ky­sy­jän tar­koit­ta­neen. En ole huo­lis­sa­ni sii­tä, et­tem­me­kö sel­vi­äi­si ra­hal­li­ses­ti. Ai­na sitä on jo­ten­kin sin­ni­tel­ty. Ra­han­puut­teen vas­ta­pai­nok­si opis­ke­li­ja­e­lä­mä on pal­jon työ­e­lä­mää jous­ta­vam­paa, ja se jos mikä on tär­ke­ää pien­ten las­ten kans­sa. Luo­tan myös ai­van nai­i­vis­ti sii­hen, et­tä minä kyl­lä saan töi­tä, kun­han val­mis­tun.

Mut­ta muut asi­at hir­vit­tä­vät toi­si­naan. Oma jak­sa­mi­nen on jos­kus ko­e­tuk­sel­la. Pien­ten las­ten kes­kel­lä oma ai­ka on kor­til­la. Tä­män tie­tää jo­kai­nen van­hem­pi. Lap­set an­ta­vat pal­jon, mut­ta myös vaa­ti­vat pal­jon. Ajoit­tain tun­tuu sil­tä, et­tä kol­mi­om­me sei­nät työn­ty­vät lä­hem­mäk­si ja kat­to me­net­tää kor­keut­taan. Ar­jen ää­net tun­keu­tu­vat sy­väl­le pää­hän ja tun­tu­vat ai­van kuin fyy­si­se­nä ko­ke­muk­se­na. Vä­sy­nyt mie­li vai­puu synk­kyy­teen. On kur­jaa, kun huo­maa muut­tu­van­sa tius­ki­vak­si mör­ri­möy­kyk­si, joka ei saa sa­not­tua lap­sil­leen kuin iso­ja kir­jai­mia.

Ai­ka usein lap­si­per­hei­den ar­jes­ta kes­kus­tel­laan pin­ta­puo­li­ses­ti. Eh­kä tämä joh­tuu osit­tain meis­tä van­hem­mis­ta. Ei ole ihan help­poa kat­soa pei­liin ja to­de­ta, et­tä elä­mä to­ti­ses­ti vaa­tii ve­ron­sa. Myön­tää, et­tä kyl­lä mi­nu­a­kin jos­kus vä­syt­tää ja suo­ras­taan uu­vut­taa. Täs­sä on eh­kä ta­pah­tu­nut muu­tos­ta vii­me ai­koi­na. Avun pyy­tä­mi­sen kyn­nys on ma­dal­tu­nut, ja hyvä niin. Me em­me on­nek­sem­me enää kuu­lu sii­hen su­ku­pol­veen, joka pai­noi it­ke­mät­tä läpi vaik­ka mis­tä – tun­tui mil­tä tun­tui – kos­ka oli pak­ko. On mie­les­tä­ni hy­vin­voin­tiyh­teis­kun­nan merk­ki, et­tä enää ei ole pak­ko jak­saa mitä vain. Saa ko­kea vä­sy­mys­tä ja pyy­tää apua.

On­nek­si sa­teen jäl­keen pais­taa ai­na au­rin­ko. Jos het­ken syn­kis­te­lyn jäl­keen elä­mä mait­taa taas, tie­tää, et­tä asi­at ovat kui­ten­kin hy­vin. Ei­hän ku­kaan ole sa­no­nut­kaan, et­tä elä­mä oli­si ai­nais­ta ruu­suil­la tans­si­mis­ta. En us­ko, et­tä se on sitä sil­le opis­ke­lu­ys­tä­väl­le­ni­kään, joka jär­kyt­tyy puo­les­ta­ni lap­si­lu­ku­mää­räs­täm­me.

Eh­kä sit­ten olen hie­man hul­lu, mut­ta kui­ten­kin on­nel­li­nen hul­lu. Tänä päi­vä­nä ei ole ihan ta­val­lis­ta ol­la täl­lä ta­val­la eri­lai­nen. Eri­lai­suus on kyl­lä muo­dis­sa, mut­ta nuo­ri suur­per­he ei ole sitä kaik­kein ta­val­li­sin­ta eri­lai­suut­ta. Sil­ti­kään en koe it­se­ä­ni häi­rit­se­väl­lä ta­val­la eri­lai­sek­si. On­nek­si on mui­ta­kin, joil­la sen­tään on lap­sia. On­nek­si on ys­tä­viä ja tut­ta­via, jot­ka myös­kin pyö­rit­tä­vät vil­kas­ta lap­si­per­he­ar­kea. Eri­lais­ten jou­kon kes­kel­lä eri­lai­suus muut­tuu­kin yh­tei­sek­si, kan­ta­vak­si voi­mak­si – eri­lai­suu­des­ta tu­lee sa­man­lai­suut­ta.

Sau­li Ter­va­nie­mi