Lo­ka­kuun blo­gis­sa­ni ker­roin Kuo­la­jär­ven hen­gel­li­sis­tä lii­kun­nois­ta les­ta­di­o­lai­sen he­rä­tyk­sen al­ku­vai­hees­sa. Lai­na­sin teks­tis­sä­ni Vil­le Suu­ta­rin ker­to­mus­ta kuo­la­jär­vi­sen saar­na­mie­hen it­se­päi­ses­tä po­ros­ta, joka kiel­täy­tyi jat­ka­mas­ta mat­kaan­sa Sal­lan ja Kuu­sa­mon vä­li­sel­lä tai­pa­leel­la. Tä­män ta­pah­tu­man seu­rauk­se­na saar­naa­ja pää­tyi mök­kiin, jos­sa sai­rau­den kou­ris­sa ol­lut emän­tä sai us­koa syn­tin­sä an­teek­si.

Pian tuon po­ro­koh­tauk­sen jäl­keen Vil­le Suu­ta­ri siir­tyy ker­to­maan Kuu­sa­mon he­rä­tyk­sis­tä tal­vel­la 1936. Suu­ta­ris­ta ja Kuu­sa­mon he­rä­tyk­sis­tä on Ola­vi Voit­to­nen kir­joit­ta­nut kir­jas­sa Her­ran työ­mie­hiä (SRK, 2020). Ol­lin ar­kis­tos­ta (ol­li­nar­kis­to.fi) löy­tyy myös saar­naa­ja Suu­ta­ris­ta kiin­nos­ta­va esi­tel­mä, jon­ka Voit­to­nen on pi­tä­nyt Kem­pe­leen rau­ha­nyh­dis­tyk­sen tiis­tai­ker­hos­sa 5.4.2022. Suo­sit­te­len lu­ki­joi­ta­ni tu­tus­tu­maan Vil­le Suu­ta­rin elä­män­vai­hei­siin. Ne ovat ku­vauk­sia men­neis­tä ajois­ta, jol­loin sekä pu­hu­jat et­tä kuu­li­jat eli­vät vuo­lai­den tun­tei­den kes­kel­lä.

Kuu­sa­mon he­rä­tyk­set en­nen so­tia oli­vat voi­mak­kai­ta. Niis­tä tu­lee mie­leen Af­ri­kan he­rä­tyk­set, jois­ta vii­me ai­koi­na olem­me saa­neet kuul­la seu­rois­sa ja lu­kea Päi­vä­mies-leh­des­tä. Ju­ma­la an­taa he­rä­tyk­sen ai­ko­ja tah­ton­sa ja suun­ni­tel­man­sa mu­kaan. Lut­he­rin mu­kaan et­si­ko­na­jat ovat kuin sa­de­kuu­ro, joka kul­kee pai­kas­ta toi­seen ja kas­te­lee het­ken ajan ih­mis­ten kui­vu­nei­ta sy­dä­miä. Kun luo­pu­mus val­taa ih­mis­ten tun­not, ei sade enää hel­pos­ti pa­laa ta­kai­sin. Tämä on näh­ty myös mo­nin pai­koin poh­joi­sen kris­til­li­syy­den his­to­ri­as­sa. Ju­ma­la on täs­sä­kin sa­lat­tu ja kaik­ki­tie­tä­vä.

Seu­raa­vas­sa kir­joi­tan pät­kän Vil­le Suu­ta­rin saar­nas­ta, jon­ka hän on pi­tä­nyt Ka­run­gis­sa jos­kus 1960-lu­vul­la. Yri­tän säi­lyt­tää teks­tis­sä­ni Suu­ta­rin per­soo­nal­li­sen esi­tys­ta­van, vaik­ka jou­dun­kin muut­ta­maan pu­he­kie­len kir­joi­tet­tuun muo­toon. Suu­ta­rin pu­heen teks­ti­nä on Je­sa­jan kir­jan lu­vus­ta 60 ja­keet 1–13. Teks­ti on tun­net­tu jou­lup­ro­fe­tia, ja sen en­sim­mäi­set ja­keet Bib­li­an mu­kaan me­ne­vät näin:

"Nou­se, ole kir­kas; sil­lä si­nun val­keu­tes tu­lee, ja Her­ran kun­nia koit­taa si­nun ylit­ses. Sil­lä kat­so, pi­meys peit­tää maan, ja syn­keys kan­san; mut­ta Her­ra koit­taa si­nun ylit­ses, ja hä­nen kun­ni­an­sa pi­tää si­nun pääl­läs näh­tä­män. Ja pa­ka­nat pi­tää va­el­ta­man si­nun val­keu­des­sas, ja ku­nin­kaat si­nun pais­tees­sas, joka si­nun ylit­ses koit­taa." (Jes. 60:1–3.)

Näin Vil­le Suu­ta­ri ker­too Määt­tä­län­vaa­ran he­rä­tyk­sis­tä:

"Niil­le, jot­ka us­ko­vat ja ovat au­tuu­del­le kuu­li­ai­sia, ei nämä asi­at ole sat­tu­man va­ras­sa ei­kä ih­mis­ten val­las­sa. Ne ovat Ju­ma­lal­ta sää­det­ty­nä. Tä­män­kin et­sik­ko­a­jan aa­mu­päi­vän ajan ovat ih­mi­set sa­to­ja ki­lo­met­re­jä kul­ke­neet ja ky­sel­leet omien­tun­to­jen­sa tus­kis­sa ja vai­vois­sa, et­tä mi­ten sitä tu­lee au­tu­aak­si. Mi­ten sitä pää­see Ju­ma­lan kans­sa so­vin­toon, et­tä Ju­ma­las­ta tu­lee ar­mo­ri­kas isä?

Niin, Ju­ma­lan au­ra on kyn­tä­nyt sy­väl­tä sy­dä­men mai­ta. Ja sit­ten kun evan­ke­liu­mi al­koi tu­le­maan ja ih­mi­set kuu­li­vat saar­no­ja, niin ne ilos­ta it­ki­vät: Tuo on se ää­ni, joka syn­ti­sen van­hurs­kaut­taa ja va­paut­taa tuo­mi­ois­ta ja ki­rouk­sis­ta! Ja kun ih­mi­set sai­vat syn­tin­sä an­teek­si, ei sil­lä ilol­la ol­lut ra­joi­tuk­sia. Ne ei osan­neet aluk­si työ­tä teh­dä ei­vät­kä nuk­ku­a­kaan, kun oli niin hyvä olo­ti­la. Oli kuin ne oli­si­vat tai­vaal­lis­ta hää­vii­niä juo­neet. Ne oli to­del­la­kin niin suu­ria ja kor­kei­ta asi­oi­ta.

Olen­han mi­nä­kin näh­nyt he­rä­tyk­sen ai­ko­ja kol­me­kym­men­tä vuot­ta taak­se­päin Kuu­sa­mon Määt­tä­län­vaa­ran rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä, kun olin siel­lä Hon­ka­lan kans­sa saar­naa­mas­sa. Hän on nyt jo vai­na­ja. Men­nes­sä saar­na­sim­me siel­lä kol­me päi­vää, ja tun­tui, et­tä tääl­lä­pä Ju­ma­la avaa vä­ke­vän oven­sa Her­ras­sa. Pai­kal­le tuli val­ta­vas­ti ih­mi­siä, ei­kä rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­le mah­tu­nut kuin puo­let, lo­put kuun­te­li ul­ko­na. Mut­ta ku­kaan ei sil­loin vie­lä teh­nyt pa­ran­nus­ta.

Sit­ten me läh­dim­me jat­ka­maan mat­kaa Sal­laan ja Ke­mi­jär­vel­le as­ti. Mut­ta ne ih­mi­set Määt­tä­län­vaa­ras­sa sa­noi­vat, et­tä et­te­kö lu­paa kuu­kau­den pääs­tä tul­la tän­ne ta­kai­sin seu­ro­jen pi­toon. Ja me lu­pa­sim­me. Kun pa­la­sim­me ta­kai­sin, niin sinä sun­nun­tai­päi­vä­nä pi­det­tiin päi­vä­seu­rat. Sil­loin puh­ke­si se he­rä­tyk­sen ai­ka. Mi­nul­la oli muis­tis­sa, et­tä 83 ih­mis­tä teki pa­ran­nuk­sen, mut­ta ne sa­noi­vat, et­tä pa­ran­nuk­sen­te­ki­jöi­tä oli muu­ta­mia vail­le sata. Ja nämä he­rä­tyk­sen ajat oli­vat 24. päi­vä­nä lo­ka­kuu­ta 1936.

Kun sinä sun­nun­tai­päi­vä­nä tuli se pa­ran­nuk­sen­te­ki­jä­jouk­ko, niin en­sin tuli ta­lon isän­tä te­keen pa­ran­nuk­sen. Sen emän­tä oli ol­lut jo ai­em­min us­kos­sa. En­sin tuli isän­tä, ja sil­lä oli mu­ka­na kak­si poi­kaa ja nii­den mo­lem­pien vai­mot. Siis vii­si yh­des­tä ta­los­ta. Ja mi­nul­ta kes­key­tyi saar­na, kun aloin an­taa syn­te­jä an­teek­si. Ja Hon­ka­la tuli kans­sa saar­naa­maan. Ja kun ne sai syn­tin­sä an­teek­si, niin se emän­tä len­si kuin yli­luon­nol­li­ses­ti sa­lin toi­sel­ta si­vul­ta nii­den mui­den kau­laan. Näyt­ti ai­van kuin se oli­si ol­lut yh­tä ai­kaa jo­kai­sen kau­las­sa siu­naa­mas­sa.

Ja kun se he­rä­tys puh­ke­si, niin me ei eh­dit­ty päi­väl­li­sel­le­kään. Seu­ro­ja jat­ket­tiin puo­leen­vä­liin maa­nan­tain vas­tais­ta yö­tä, kun oli niin pal­jon pa­ran­nuk­sen­te­ki­jöi­tä. Ja se toi­nen puo­li yö­tä meni sil­lä lail­la, et­tä kun me läk­sim­me kort­tee­riin, niin sin­ne tuli ih­mi­siä kuin lää­kä­rin vas­taa­no­tol­le. Mei­dän piti ol­la Hon­ka­lan kans­sa kah­des­sa eri ka­ma­ris­sa, kun ne tuli oman­tun­non asi­oi­ta pu­hu­maan. Niin meni se toi­nen­kin puo­li yö­tä sii­nä. Ja koko yö­nä ei sii­nä ky­läs­sä va­lot sam­mu­neet.

Ja kun kä­vin sit­ten aa­mu­puo­lel­la yö­tä ul­ko­na, niin minä kuu­lin ää­niä joka puo­lel­ta. Maa­nan­tai­na sit­ten ky­syin, et­tä mitä ää­niä siel­lä kuu­lui aa­mu­yös­tä. Ne sa­noi­vat, et­tä ei tääl­lä ole nu­kut­tu mis­sään. Tääl­lä on pol­tet­tu ve­ri­sen ar­mo­tu­len ää­res­sä pa­ho­ja asi­oi­ta. Tääl­lä on ky­län rii­dat ja kaik­ki syn­nit kan­net­tu ar­mo­alt­ta­ril­le pol­tet­ta­vak­si. Ja ne vie­lä sa­noi, et­tä tääl­lä on syö­ty pää­si­äis­lam­mas­ta koko yön. Tääl­lä on pi­det­ty niin kor­kei­ta juh­lia, et­tä on kuin tai­vas oli­si ol­lut maan pääl­lä.

Niin mi­nä­kin sa­noin, et­tä ei me­kään ol­la nu­kut­tu veli Hon­ka­lan kans­sa ol­len­kaan koko yö­nä. Van­ha Hon­ka­la-saar­naa­ja it­ki ja nau­roi, et­tä ei hän ole kos­kaan näh­nyt niin suu­ria Ju­ma­lan töi­tä ja te­ko­ja. Niin pal­jon Ju­ma­la sai yh­del­lä ker­taa ar­mah­taa ih­mi­siä au­tuu­den tiel­le."

Ker­to­mus Määt­tä­län­vaa­ran he­rä­tyk­sis­tä häm­mäs­tyt­tää. Mie­leen tu­lee väis­tä­mät­tä ky­sy­mys, min­ne Ju­ma­lan lä­het­tä­mät sa­de­kuu­rot ovat nyt me­nos­sa. Muu­ta­ma päi­vä tä­män blo­gin jäl­keen kuu­le.srk.fi -pal­ve­lus­sa il­mes­tyy Saa­ra Ko­leh­mai­sen toi­mit­ta­ma Pin­nal­la-pod­cast SRK:n lä­he­tys­työs­tä. Tun­tuu ih­meel­li­sel­tä, et­tä tu­han­net ih­mi­set ovat teh­neet pa­ran­nuk­sen esi­mer­kik­si Pa­kis­ta­nis­sa, jos­sa ar­mon tu­let pa­la­vat kuin Kuu­sa­mos­sa vuon­na 1936. Ih­mi­set kai­paa­vat­kin suu­rin jou­koin Ju­ma­lan an­teek­si­an­ta­mus­ta ja rau­haa eri puo­lil­la maa­il­maa.

Raa­ma­tun mu­kaan Ju­ma­lan Hen­ki le­pää poh­joi­ses­sa maas­sa (Sak. 6:1-8), mut­ta pa­laa ai­ko­jen lo­pus­sa ta­kai­sin Is­ra­e­liin (Room. 11:25–26). On­ko nyt koit­ta­nut ai­ka, jol­loin Ju­ma­la ke­hot­taa poh­joi­sen ih­mi­siä vie­mään evan­ke­liu­mia ete­län mail­le? Sa­noo­han Jee­sus Ih­mi­sen Po­jan tu­le­mi­ses­ta näin: "Tämä val­ta­kun­nan evan­ke­liu­mi ju­lis­te­taan kaik­ki­al­le maa­il­maan, kai­kil­le kan­soil­le to­dis­tuk­sek­si, ja sit­ten tu­lee lop­pu" (Matt. 24:14).