Meil­lä on puo­li­son kans­sa tul­lut ta­vak­si ai­ka ajoin ky­säis­tä il­lal­la toi­sil­tam­me, mitä hy­vää on ol­lut täs­sä päi­väs­sä. On tun­tu­nut tar­peel­li­sel­ta py­säh­tyä vä­lil­lä huo­maa­maan, kuin­ka jo­kai­ses­ta päi­väs­tä voi löy­tyä mu­ka­via asi­oi­ta.

Ei sen ai­na tar­vit­se ol­la kum­mois­ta­kaan, vaan pie­nis­tä ilon­pi­pa­nois­ta kum­pu­a­vaa hy­vää miel­tä. Ai­ka vä­häs­tä voi ih­mi­nen ol­la kii­tol­li­nen. It­ses­tä pit­kin päi­vää ta­pah­tu­vat ta­val­li­set asi­at ku­ten rei­pas met­sä­lenk­ki, sau­no­mi­nen, sa­moin pu­he­lut ja vies­tien vaih­ta­mi­set tun­tu­vat mu­ka­vil­ta. Jos­kus saa ko­kea iha­nia yl­lä­tyk­siä ja ilos­ta läi­keh­ti­viä uu­ti­sia. Myös kans­sa­käy­mi­set ky­läi­lyn mer­keis­sä tuo­vat hy­vää miel­tä. Täy­tyy to­de­ta, et­tä har­mil­li­sen vä­hään tah­too ky­läi­ly kui­ten­kin jää­dä. Ny­ky­ään Kuu­le-so­vel­luk­sen il­ta­har­tau­det kuu­lu­vat ar­keem­me päi­vän päät­teek­si. On kii­tol­li­nen mie­li yleen­sä­kin ny­ky­tek­nii­kan mah­dol­lis­ta­mis­ta asi­ois­ta, ku­ten seu­ro­jen kuun­te­lus­ta.

Omil­ta per­heen­jä­se­nil­tä olen ky­sel­lyt, mitä ilo­nai­hei­ta hei­dän elä­mään­sä sil­lä het­kel­lä kuu­luu. Kyl­lä siel­tä vaan nou­see hy­viä asi­oi­ta. Olem­me pal­jon te­ke­mi­sis­sä las­ten­las­ten kans­sa, ja myös heil­le ai­ka ajoin esi­tän tä­män ky­sy­myk­sen. Mu­ka­va on huo­ma­ta, kuin­ka he osaa­vat sa­noit­taa mie­lui­sia jut­tu­ja. Ja kyl­lä­pä oli sy­dän­tä sy­käh­dyt­tä­vää kuul­la, kun yk­si kou­lu­lai­nen ker­toi, et­tä on saa­nut uu­sia ka­ve­rei­ta raa­mat­tu­luo­kas­ta ja kuin­ka tois­ta kou­lu­lais­ta odot­taa ai­na aa­mui­sin pa­ras ka­ve­ri kou­lun pi­hal­la. Pik­ku­kou­lu­lai­ses­ta pa­ras­ta päi­väs­sä oli­vat li­ha­pul­lat ruo­kail­les­sa.

Ai­ka rien­tää, päi­vät seu­raa­vat toi­si­aan ai­na vain no­pe­am­min ja no­pe­am­min. Jos­kus tun­tuu, et­tä juu­ri kun on saa­tu viik­ko käyn­tiin on­kin koh­ta vii­kon­lop­pu. Elä­mä sol­juu eteen­päin omal­la pai­nol­laan, vä­lil­lä ta­sa­pak­sun har­maa­na­kin. Jos­kus on mie­tit­tä­vä, mikä päi­vä on me­nos­sa, kes­ki­viik­ko­ko vai jo tors­tai? On huol­ten täyt­tä­miä, tak­kui­sia, tuk­koi­si­a­kin ai­ko­ja. Vä­lil­lä elä­mä py­säyt­tää, kun tu­lee jo­tain odot­ta­ma­ton­ta ja jou­tuu to­te­a­maan, et­tei mi­kään ole it­ses­tään sel­vää. Ei sil­loin juu­ri jak­sai­si aja­tel­la ko­vin po­si­tii­vi­ses­ti, mut­ta jo­tain va­loi­saa huo­maa kui­ten­kin ol­leen sel­lai­ses­sa­kin päi­väs­sä.

Maa­ria Lei­no­sen runo so­pii niin hy­vin täl­lai­seen het­keen:

Ei niin on­ne­ton­ta päi­vää

et­tei pien­tä

ilon­ky­ven­tä tar­joa:

lin­nun hel­käh­dyk­sen

kas­te­pi­sa­ran

kuu­ran­ki­teen

ki­mal­luk­sen ver­ran

Ja taas jak­sat

– et­kö jak­sa­kin?

Mo­nen­lai­sia päi­viä sitä mah­tuu viik­koon. Kui­ten­kin pää­sään­töi­ses­ti ta­val­li­nen ar­ki tun­tuu ihan par­haal­ta. On hyvä muis­taa, et­tä elä­mä on lah­jaa! Il­lal­la ihan vii­mei­se­nä yri­tän muis­tel­la sel­lai­sia asi­oi­ta, jois­ta saan ol­la kii­tol­li­nen. Ja jo­kin lap­sen­lap­sen sut­kaus saa vie­lä en­nen nu­kah­ta­mis­ta suu­pie­let hy­myyn.