Olin kuul­lut bi­o­lo­gi­sis­ta lääk­keis­tä ai­em­min­kin, mut­ta en ol­lut aja­tel­lut nii­tä tar­kem­min. Sa­na­pa­ri he­rät­ti mie­li­ku­van jos­ta­kin luon­non­mu­kai­sem­mas­ta, täs­mäl­li­sem­mäs­tä ja lem­pe­äm­mäs­tä hoi­dos­ta. En oli­si sil­loin us­ko­nut, et­tä bi­o­lo­gi­nen lää­ke tu­li­si myö­hem­min liit­ty­mään sy­väs­ti omaan elä­mää­ni ja muo­dos­tu­maan osak­si omaa elä­män­pol­ku­a­ni.

Sain 50-vuo­tis­juh­lien kyn­nyk­sel­lä kuul­la, et­tä ve­ri­ko­keis­sa­ni oli jo­ta­kin poik­ke­a­vaa. Tie­tyt ar­vot oli­vat sel­väs­ti lii­an kor­kei­ta. Se käyn­nis­ti pit­kän ja hen­ki­ses­ti ras­kaan tut­ki­mus­ten ke­sän: ve­ri­ko­kei­ta, li­sää ve­ri­ko­kei­ta ja lo­pul­ta myös luu­y­din­näyt­teen ot­to. Jo­kai­nen käyn­ti vei hie­man voi­mia, mut­ta sa­mal­la toi­voin, et­tä seu­raa­va tut­ki­mus an­tai­si vas­tauk­sen sii­hen, mitä ke­hos­sa­ni ta­pah­tui.

Syk­sy oli eh­ti­nyt, kun me­nin kuu­le­maan lo­pul­lis­ta di­ag­noo­sia. En var­si­nai­ses­ti pe­län­nyt; olin val­mis­tau­tu­nut sii­hen, et­tä vas­taus voi­si ol­la va­ka­va. Sil­ti he­ma­to­lo­gi­an po­lik­li­ni­kan oven avaa­mi­nen sai vat­san poh­jan ki­ris­ty­mään. Mi­ten lää­kä­ri asi­an ker­toi­si? Mi­ten minä sii­hen re­a­goi­sin?

Vas­taa­no­tol­la eri­kois­lää­kä­ri ky­syi voin­ti­a­ni ja al­koi sit­ten käy­dä tut­ki­mus­tu­lok­sia läpi. Epik­rii­sin lää­ke­tie­teel­li­nen kie­li vi­li­si ter­me­jä, joi­ta yri­tin par­haa­ni mu­kaan ym­mär­tää. Teks­tin lop­pu­puo­lel­la luki sel­ke­äs­ti: löy­dös viit­taa KLL:ään, kroo­ni­seen lym­faat­ti­seen leu­ke­mi­aan – kroo­ni­seen ve­ri­syö­pään. Lää­kä­ri to­te­si sen ää­neen.

Ky­syin, oli­ko di­ag­noo­si var­ma. ”Kyl­lä se on 100 %… tai mi­kään ei ole 100 %, mut­ta olem­me var­mo­ja”, lää­kä­ri vas­ta­si kor­ja­ten it­se­ään. Olin yli­o­pis­tol­li­sen sai­raa­lan tut­ki­mu­syk­si­kön kä­sis­sä, ja asi­an­tun­ti­jat oli­vat yh­des­sä pää­ty­neet sa­maan tu­lok­seen.

Sii­nä het­kes­sä tie­to ei ol­lut enää pelk­kä lää­ke­tie­teel­li­nen fak­ta. Se oli kään­ne­koh­ta. Tun­tui kuin elä­mä oli­si het­kek­si py­säh­ty­nyt – ja avan­nut sit­ten etee­ni uu­den, vie­raan po­lun. Kroo­ni­nen sai­raus ei muu­ta kaik­kea yh­des­sä yös­sä, mut­ta se muut­taa kat­seen suun­taa. Ve­ri­ar­vo­jen rin­nal­le nou­si­vat elä­män ar­vot. Pie­net asi­at sai­vat uu­den mer­ki­tyk­sen, ja ai­em­min kii­reel­li­set me­net­ti­vät kii­reen­sä.

Soi­tin vai­mol­le­ni heti vas­taa­no­tol­ta. Vas­ta sil­loin tun­ne tuli läpi. Va­ka­van asi­an ää­neen sa­no­mi­nen lä­hei­sel­le mur­si suo­ja­kuo­ren, jon­ka si­säl­le olin yrit­tä­nyt jää­dä. Mie­lee­ni tul­vi aja­tuk­sia rak­kais­ta omis­ta lap­sis­ta, ko­to­na asu­vat ja jo pois­muut­ta­neet ai­kui­set, si­sa­ruk­set, äi­ti ja isä. Mi­ten ker­ron, mitä ker­ron? Huo­li ja pel­ko yh­dis­tyi­vät lä­heis­ten puo­les­ta.

Mis­sä on mi­nun tur­va­ni? Mie­lee­ni nou­si­vat Sii­o­nin lau­lun sa­nat: ”Jee­sus, mis­sä olet, Jee­sus? Yös­sä yk­sin ky­se­len. Läs­nä­o­lo­a­si kai­paan, loh­du­tus­ta tar­vit­sen."

Di­ag­noo­sin jäl­keen mi­nus­sa al­koi kas­vaa tar­ve ym­mär­tää. Sa­no­taan, et­tä tie­to li­sää tus­kaa, mut­ta mi­nun koh­dal­la­ni se ei näin ol­lut. Täs­mäl­li­nen tie­to rau­hoit­ti. Hain kir­jas­tos­ta ai­het­ta kä­sit­te­le­vän kir­jan, luin ver­kos­ta ja lii­tyin so­si­aa­li­sen me­di­an ryh­mään, jos­sa KLL:ää sai­ras­ta­vat ja­koi­vat ko­ke­muk­si­aan. Siel­tä löy­tyi loh­tua: joku oli sai­ras­ta­nut 10 vuot­ta, toi­nen 20, ei­kä hoi­to­ja ol­lut tar­vit­tu, vain seu­ran­taa. Hei­dän ta­ri­nan­sa oli­vat kuin ik­ku­noi­ta tu­le­vai­suu­teen, jota en vie­lä us­kal­ta­nut ku­vi­tel­la. Kul­jin sa­mal­la omaa si­säis­tä pro­ses­si­a­ni. Opin, et­tä ih­mi­nen voi ol­la yh­tä ai­kaa rau­hal­li­nen ja pe­lois­saan. Et­tä hy­väk­sy­mi­nen ja huo­li voi­vat asua rin­nak­kain. Opin myös sen, et­tä elä­mä kan­taa täs­sä­kin ti­lan­tees­sa ja et­tä Ju­ma­lan joh­da­tus on läs­nä sil­loin­kin, kun oma tie on hä­mä­rä ja as­kel ha­pui­le­va.

Puo­len­tois­ta vuo­den ku­lut­tua ti­lan­ne muut­tui. Ve­ri­ar­vot nou­si­vat ja kau­lan imu­sol­muk­keet suu­ren­tui­vat. Lää­kä­rit te­ki­vät hoi­to­pää­tök­sen no­pe­as­ti. ”On­nek­si” KLL on niin ylei­nen län­si­mais­sa, et­tä sen hoi­toon on ole­mas­sa sel­keä ja toi­mi­vak­si to­det­tu hoi­to­kaa­va.

Mi­nul­le mää­rät­ty hoi­to pe­rus­tui bi­o­lo­gi­siin lääk­kei­siin. Obi­nu­tut­su­ma­bi on lää­ke, joka et­sii ja tu­ho­aa juu­ri KLL:n sai­ras­tut­ta­mia so­lu­ja. Toi­nen bi­o­lo­gi­nen lää­ke, ve­ne­tok­lak­si, täy­den­si sen vai­ku­tus­ta. Hoi­to oli yl­lät­tä­vän lem­pe­ää ver­rat­tu­na sii­hen, mitä olin kuul­lut pe­rin­tei­sis­tä syö­pä­hoi­dois­ta, ku­ten sy­tos­taa­teis­ta tai sä­de­hoi­dos­ta.

Sil­ti hoi­to toi mu­ka­naan oman­lai­sen si­säi­sen jän­nit­teen: kii­tol­li­suut­ta sii­tä, et­tä täl­lai­nen mah­dol­li­suus on ole­mas­sa, ja epä­var­muut­ta sii­tä, mi­ten eli­mis­tö re­a­goi. Mut­ta viik­ko vii­kol­ta hoi­to al­koi te­ho­ta. Voin­ti ko­he­ni. Ve­ri­ar­vot las­ki­vat ja ar­vot pa­ran­tui­vat. Tun­sin kii­tol­li­suut­ta ja iloa, joka kas­voi hoi­to­jen ede­tes­sä.

Ru­kous nou­si il­tai­sin usein kii­tol­li­suu­des­ta. Ei vain sii­tä, et­tä hoi­to te­ho­si, vaan myös sii­tä, mi­ten Ju­ma­la oli joh­dat­ta­nut etee­ni juu­ri oi­ke­at ih­mi­set, oi­ke­an tie­don ja oi­ke­an hoi­don. Tun­tui ih­meel­tä, et­tä lää­ke­tie­de oli kul­ke­nut niin pit­käl­le, et­tä juu­ri mi­nun sai­raut­ta­ni var­ten oli ole­mas­sa näin täs­mäl­li­nen ja te­ho­kas lää­ke. Tun­sin, et­tei mi­kään näis­tä ol­lut sat­tu­maa.

Hoi­dot kes­tä­vät tä­män vuo­den lop­puun. Mat­kan var­rel­la olen py­säh­ty­nyt usein ih­met­te­le­mään ja huo­man­nut, kuin­ka ter­vey­den mer­ki­tys on kir­kas­tu­nut. Mi­ten tär­keik­si ar­jen yk­sin­ker­tai­set asi­at ovat­kaan tul­leet! Ja mi­ten kor­vaa­ma­ton­ta lä­heis­ten tuki on ol­lut: se on lah­ja, jota ei voi kos­kaan pi­tää it­ses­tään­sel­vyy­te­nä. Sai­raus ei täy­sin pois­tu, mut­ta voi ol­la mo­nia vuo­sia taus­tal­la.

Kun kat­son taak­se­päin, en näe pel­käs­tään sai­raut­ta tai sen ai­heut­ta­maa huol­ta. Näen myös po­lun, joka on opet­ta­nut kii­tol­li­suut­ta, nöy­ryyt­tä ja luot­ta­mus­ta – sekä elä­mään et­tä Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen. Olen ko­ke­nut ih­meen ja saa­nut ter­vey­den ta­kai­sin.