Sain ke­säl­lä vies­tin muo­ni­o­lai­sel­ta yrit­tä­jäl­tä, et­tä pää­si­sin­kö va­el­lu­sop­paak­si sak­sa­lais­pa­ris­kun­nal­le elo­kuun alus­sa. Vas­ta­sin, et­tä jär­jes­tän elä­mä­ni niin, et­tä pää­sen. Se oli har­vi­nai­nen tar­jous: ei mon­ta ker­taa tule erä­op­paan koh­dal­le.

Val­mis­te­lin ret­keä kui­vat­ta­mal­la päi­väl­lis­ruo­kia ja ke­rää­mäl­lä kamp­pei­ta ka­saan. Aja­tus­työ­tä kaik­ki jär­jes­te­lyt vaa­ti­vat. Huo­leh­din etu­kä­teen, et­tä mitä jos me ek­sy­tään, kun luon­to­ni ve­tää reit­tien ul­ko­puo­lel­le.

Yk­si ys­tä­vis­tä­ni ky­syi mi­nua sat­tu­mal­ta sa­mal­le vii­kol­le va­el­ta­maan ja läh­ti­kin sit­ten mei­dän mu­kaam­me. Hän toi val­ta­van pal­jon iloa ja ke­veyt­tä reis­suun. Sain poh­tia hä­nel­le ää­neen reit­ti­va­lin­to­ja ja muu­ten­kin ja­kaa tun­te­muk­sia.

Maa­nan­tai­na hain asi­ak­kaa­ni Pal­las-ho­tel­lil­ta. Ais­tin, kuin­ka heil­lä työst­res­si vie­lä pai­noi. He ker­toi­vat, et­tä heil­lä on ol­lut "ihan hul­lu" työ­ke­sä ja et­tä nyt he ovat niin lo­man tar­pees­sa. Niin mi­nä­kin olin. Oli ol­lut pal­jon suun­ni­tel­ta­vaa, reis­su­ja ja töi­tä ke­sän ai­ka­na, jo­ten luon­to­lo­ma tuli tar­pee­seen.

Ajoim­me Njur­gu­lah­teen en­sim­mäi­sek­si yök­si mök­ki­ma­joi­tuk­seen. Tiis­tai­aa­mu­na pää­sim­me ve­neel­lä Ra­va­das­kön­kääl­le as­ti, jos­ta va­el­luk­sem­me al­koi. Sää oli hel­tei­nen. On­nek­si tuu­li vil­voit­ti vä­lil­lä ja met­sä an­toi suo­jaa. Rink­ka pai­noi rin­net­tä nous­tes­sa jää­tä­vän pal­jon! Yl­lä­tyk­sek­se­ni mus­ti­kat oli­vat jo kyp­siä. Tau­oil­la em­me pi­tä­neet kii­ret­tä vaan is­tus­ke­lim­me ja naut­tim­me luon­non her­kuis­ta. Lou­nas­tau­ol­la vil­voit­te­lim­me pu­ros­sa. Meil­lä oli koh­tuul­li­set päi­vä­mat­kat, noin 7–8 ki­lo­met­riä. Li­säk­si hui­put­te­lim­me tun­tu­rei­ta il­man rink­ko­ja päi­vän päät­teek­si.

Kes­ki­viik­ko­aa­mu­na sa­toi vet­tä. On­nek­sem­me sil­le Mat­tit Ra­va­dak­sen telt­tai­lu­a­lu­eel­le oli joi­tain vuo­sia ai­em­min ra­ken­net­tu päi­vä­tu­pa, jos­sa saim­me kei­tel­lä aa­mu­puu­rot sa­teel­ta suo­jas­sa. Lu­pa­sin asi­ak­kai­den nuk­kua niin pit­kään kuin nu­kut­taa. Kun kes­ki­päi­vän ai­kaan ei vie­lä nä­ky­nyt lii­ket­tä, kä­vin hei­tä tel­tal­la he­rät­te­le­mäs­sä. Sel­vi­si, et­tä mie­hen ret­ki­pat­ja vuo­ti ja et­tä hän oli jou­tu­nut pump­paa­maan sitä kol­mes­ti yöl­lä. Yri­tim­me pai­kan­taa rei­kää, mut­ta em­me löy­tä­neet sitä. An­noin oman pat­ja­ni asi­ak­kaal­le, ja seu­raa­vi­na öi­nä minä pump­pa­sin pat­jaa muu­ta­man ker­ran. Mut­ta kos­ka me kaik­ki nu­kuim­me hy­vin pit­kiä yö­u­nia, ei edes yöl­li­set pump­paus­het­ket har­mit­ta­neet. Sitä elet­tiin jos­sa­kin on­nen­kup­las­sa.

Tuo­na ret­ki­päi­vä­nä läh­dim­me reit­tien ul­ko­puo­lel­le. Ah, sitä va­paut­ta! Sat­tu­mal­ta osuim­me hil­la­suol­le. Oli ilo ja­kaa in­to­hi­mo­a­ni asi­a­kas­nai­sen kans­sa, joka in­nois­saan poi­mi ja söi hil­lo­ja.

Lou­nas­tau­ol­la, joka oli kyl­lä jo päi­väl­li­sai­kaan, tuu­li yl­tyi ja tai­vaal­la nä­kyi uh­kaa­van tum­mia pil­viä. Pää­tim­me pys­tyt­tää Fjäl­l­rä­ve­nin Ak­ka 4 -tel­tan, jos­sa on ihan val­ta­van iso ab­si­di, etei­so­sa. Kun olim­me saa­neet kaik­ki ta­va­ram­me ja keit­ti­met sekä nel­jä ret­kei­li­jää telt­taan, en­sim­mäi­set ve­si­pi­sa­rat ro­pi­si­vat tel­tan kat­toon. Oli meil­lä rat­toi­saa pi­del­lä rank­ka­sa­det­ta tel­tan suo­jis­sa.

Ruu­an jäl­keen vie­lä oi­kai­sim­me pit­kin pi­tuut­tam­me. Seik­kai­lim­me Ra­va­das­jär­vel­le, ja siel­tä löy­tyi heti val­mis nuo­ti­o­paik­ka ja so­pi­vat telt­ta­pai­kat.

Tör­mä­sim­me erää­seen pa­ris­kun­taan kol­me ker­taa. He yö­pyi­vät tun­tu­riy­län­göl­lä jär­ven ran­nal­la. Se jäi kyl­lä mi­nu­a­kin kut­kut­ta­maan. Heis­tä mies­puo­lei­nen hoi­ti pu­hu­mi­sen. Koin, et­tä hä­nel­lä oli sa­man­kal­tai­nen luon­to­suh­de ja rak­kaus erä­maa­han kuin mi­nul­la. Sii­hen as­ti olin mo­nes­ti aja­tel­lut, et­tä en tar­vit­si­si puo­li­sok­se­ni erä­jor­maa, kos­ka jo­kai­nen­han voi op­pia tyk­kää­mään luon­nos­ta. Riit­tää, et­tä on us­ko­vai­nen. Mut­ta sii­nä kes­kus­tel­les­sa huo­ma­sin ajat­te­le­va­ni, mi­ten mah­ta­vaa oli­si las­kea mas­ku­lii­ni­viit­ta har­teil­ta ja ol­la erä­maas­sa niin, et­tä toi­nen kan­taa pää­vas­tuun ja ras­kaim­mat kan­ta­muk­set.

Tors­tai­na me nais­vä­ki, minä, ys­tä­vä­ni ja asi­a­kas, läh­dim­me il­man rink­ko­ja Raph­ne­so­ai­vil­le ja asi­a­kas­mies jäi tel­tal­le viet­tä­mään omaa päi­vää. Siel­lä yl­hääl­lä kul­kies­sa­ni pää­ni, joka usein on täyn­nä aja­tuk­sia, oli ai­van tyh­jä. Olin 12 vuot­ta, erä­o­pas­kou­lun syys­va­el­luk­ses­ta as­ti, haa­veil­lut pää­se­vä­ni ta­kai­sin Lem­men­jo­en tun­tu­ri­num­mil­le, ja nyt on­nel­li­se­na ja ke­veyt­tä tun­tien siel­lä kul­jes­ke­lin. Oli­han meil­lä mu­ka­vaa! Minä op­paa­na nau­tin reis­sus­ta var­mas­ti ai­van yh­tä pal­jon kuin muut­kin.

Lop­pu­mat­kas­ta al­koi sa­taa ja tai­vaal­la nä­kyi hie­no sa­teen­kaa­ri! Iloit­sin ve­den­pi­tä­vis­tä kuo­ri­vaat­teis­ta­ni ja har­mit­te­lin uu­sia pal­jas­jal­ka­va­el­lus­ken­ki­ä­ni, jot­ka ei­vät jak­sa­neet pi­tää vet­tä ul­ko­puo­lel­la, kun kä­ve­lim­me pi­dem­män ai­kaa mä­räs­sä var­vi­kos­sa. Il­lal­la yk­si haa­veis­ta­ni to­teu­tui, kun sain nuo­ti­on syt­ty­mään luon­non­puis­ta. On sii­nä eri fii­lis kuin au­ti­o­tu­pien kla­pien pol­tos­sa.

Per­jan­tai­na suun­ta­sim­me kul­ku­am­me jo Njur­gu­lah­den suun­taan ja jä­tim­me avo­tun­tu­rit taak­se. Taas oli seik­kai­lun tun­tua. Löy­sim­me ava­ran lou­nas­pai­kan ja keit­te­lim­me oi­kein kun­non pan­nu­kah­vit.

Koko reis­sun ajan koin uu­den­lais­ta va­paut­ta ol­la asi­ak­kait­ten kans­sa il­man min­kään­lais­ta vaa­ti­mus­ta hei­dän viih­dyt­tä­mi­ses­tään. Ker­roin heil­le, mitä tu­le­man pi­tää. Tun­sin sel­lais­ta ter­vet­tä eril­li­syyt­tä. Asi­ak­kaat ju­tus­te­li­vat kes­ke­nään sak­sak­si ja minä ys­tä­vä­ni kans­sa suo­mek­si. Luon­te­vas­ti taas kie­li vaih­tui eng­lan­nik­si ja yh­des­sä ihas­te­lim­me pu­roa, kuuk­ke­lei­ta tai jä­kä­liä.

Il­ta­päi­väs­tä jä­tim­me rin­kat yh­den pie­nen jär­ven ran­nal­le ja ki­pu­sim­me Han­hi­päi­den hui­pul­le. Olin jo­ten­kin ar­ki­sis­sa tun­nel­mis­sa. Pa­la­tes­sam­me alas jos­sain koh­ti toi­nen asi­ak­kais­ta ih­met­te­li, et­tä nyt ei enää näy­tä tu­tul­ta. Koh­ta py­säh­dyim­me ja aloim­me päh­käi­le­mään, mis­sä voim­me ol­la. Ai­ka kuu­mot­ta­va ti­lan­ne: ”Nuo mak­saa mul­le ihan hul­lu­na, et­tä saa­vat ”am­mat­ti­op­paan”, ja täs­sä sitä ol­laan ek­syk­sis­sä”, hä­täi­lin. Kat­soim­me yh­des­sä kart­taa ja mie­tim­me. Kul­jim­me het­ken poh­joi­seen ja näim­me lam­men. Yri­tim­me ar­vail­la, oli­ko se yk­si ai­em­min nä­ke­mis­täm­me. Sii­nä tä­hyil­les­säm­me suun­taan jos toi­seen ys­tä­vä­ni äk­kä­si kau­em­pa­na ta­ka­va­sem­mal­la si­ni­sen rink­kan­sa! Kyl­lä sii­nä iloit­tiin, ja lä­he­tin hä­täis­ten huo­kai­lu­jen jäl­keen tu­han­net kii­tok­set Tai­vaan Isäl­le.

Ret­ken jäl­keen oli hel­pot­ta­vaa ja­kaa tois­ten muo­ni­o­lais­ten luon­nos­sa­kul­ki­joit­ten kans­sa ko­ke­mus­ta ja kuul­la, et­tä on muil­le­kin sat­tu­nut. Reit­tien ul­ko­puo­lel­la seik­kai­lus­sa on oma vie­hä­tyk­sen­sä ja jän­ni­tyk­sen­sä. Aa­vis­tuk­sen pi­tää sie­tää myös epä­mu­ka­vuu­sa­lu­eel­la ole­mis­ta, mut­ta vas­ta­lah­ja­na saa ko­kea va­paut­ta. Opik­si otin, et­tä jos rin­kat jät­tää jon­ne­kin, niin ne oli­si hyvä mer­ka­ta GPS- tai in­Re­ach-lait­tee­seen.

Tal­lus­tim­me vie­lä suun­ni­tel­man mu­kai­ses­ti erääl­le jär­vel­le lei­riin vii­mei­sek­si yök­si. Il­lal­la ja aa­mul­la pi­dim­me nuo­ti­o­ta. Toi­nen asi­ak­kais­ta ker­toi saa­neen­sa vauh­tia köm­piä no­pe­am­min tel­tas­ta ulos hais­tet­tu­aan sa­vun. Kyl­lä se nuo­tio tuo vaan niin mu­ka­vaa tun­nel­maa.

Lau­an­tai­na kul­jim­me ne­li­sen ki­lo­met­riä pit­kin va­loi­sia met­siä koh­ti Lem­men­jo­kea. Oli kor­jaa­va ko­ke­mus py­syä suun­nas­sa ja näh­dä luon­nos­sa juu­ri ne pu­rot ja uo­mat, jot­ka kart­taan oli mer­kat­tu. Toi­nen asi­ak­kais­ta ker­toi myö­hem­min, kuin­ka pa­ras­ta reis­sus­sa oli se, et­tä reit­tien ul­ko­puo­lel­la var­vi­kos­sa ja mo­nen­lai­ses­sa met­sä­maas­tos­sa ei tien­nyt, mitä jal­ko­jen al­la on­kaan. Lou­nas­tim­me vie­lä joen ran­nas­sa ja sit­ten kä­ve­lim­me ko­vak­si tal­lat­tua met­rin le­vyis­tä pol­kua Lem­men­jo­en var­ren har­jan­net­ta Njur­gu­lah­teen 12 ki­lo­met­rin mat­kan. Vauh­ti tie­ten­kin kiih­tyi hel­pol­la po­lul­la, ja minä mie­les­sä­ni hai­kai­lin ta­kai­sin erä­maan rau­haan ja va­pau­teen.