Ai­mo Hau­ta­mä­ki

Ta­pa­nin­päi­vä on en­sim­mäi­sen mart­tyy­rin Ste­fa­nuk­sen ja sit­tem­min kaik­kien mart­tyy­rien muis­to­päi­vä. Mart­tyy­rit oli­vat ve­ri­to­dis­ta­jia. He jou­tui­vat us­kon­sa täh­den vai­no­tuik­si ja sur­ma­tuik­si.

Jou­lun sa­no­ma ei Jee­suk­sen ai­ka­na­kaan miel­lyt­tä­nyt kaik­kia ih­mi­siä. Se ja­koi ih­mi­set sen vas­taa­not­ta­jiin ja hyl­kää­jiin, Kris­tuk­sen seu­raa­jiin ja hä­nen vas­tus­ta­jiin­sa, jopa vai­noo­jiin­sa.

Kär­si­mi­sen­sä, kuo­le­man­sa ja ai­van eri­tyi­ses­ti ylös­nou­se­muk­sen­sa to­dis­ta­jik­si Jee­sus va­lit­si ope­tus­lap­sen­sa. Heil­le hän il­mes­tyi kuol­leis­ta ylös­nous­see­na. Heis­tä tuli sil­min­nä­ki­jiä ja to­dis­ta­jia. ”Näin on kir­joi­tet­tu. Kris­tuk­sen tuli kär­siä kuo­le­ma ja kol­man­te­na päi­vä­nä nous­ta kuol­leis­ta. – – Te olet­te tä­män to­dis­ta­jat.” (Luuk. 24:46–48.)

Pyhä Hen­ki neu­vo­nan­ta­ja­na

Kris­tuk­sen to­dis­ta­ji­na ope­tus­las­ten tuli hä­nen ni­mes­sään saar­na­ta pa­ran­nus­ta ja syn­tien an­teek­si­an­ta­mis­ta kai­kil­le kan­soil­le al­ka­en Je­ru­sa­le­mis­ta ai­na maan ää­riin saak­ka (Luuk. 24:47). Voi­mak­seen he sai­vat Py­hän Hen­gen. Sa­mal­la se oli hei­dän puo­lus­ta­jan­sa ja neu­vo­nan­ta­jan­sa vai­keis­sa ti­lan­teis­sa. (Luuk 12:12).

Py­hän Hen­gen val­tuut­ta­ma­na ope­tus­lap­sil­la oli oi­keus ja val­ta an­taa ka­tu­vil­le syn­nit an­teek­si. Se oli ilou­u­ti­nen syn­ti­sil­le, mut­ta kaik­ki ei­vät sitä sel­lai­se­na ym­mär­tä­neet. Mo­net nou­si­vat ope­tus­las­ten ju­lis­tus­ta vas­taan. Sik­si Kris­tuk­sen to­dis­ta­ja­na ole­mi­nen mer­kit­si myös kär­si­mis­tä Kris­tuk­sen ni­men tun­nus­ta­mi­sen täh­den.

Jee­sus val­mis­ti omi­aan en­nak­koon täl­lai­seen koh­taa­mi­seen: ”Äl­kää ol­ko huo­lis­san­ne sii­tä, mitä pu­hut­te”. Sa­mal­la hän roh­kai­si hei­tä: ”Joka tun­nus­tau­tuu mi­nun omak­se­ni ih­mis­ten edes­sä, sen on Ih­mi­sen Poi­ka tun­nus­ta­va omak­seen Ju­ma­lan en­ke­lien edes­sä.” Hä­nen kiel­tä­mi­sel­lään on puo­les­taan va­ka­vat seu­raa­muk­set: ”Mut­ta joka ih­mis­ten edes­sä kiel­tää mi­nut, se tul­laan kiel­tä­mään Ju­ma­lan en­ke­lien edes­sä.” (Luuk. 12:8–11.)

Kris­tuk­sen to­dis­ta­ji­na tä­nään

Kris­tuk­sen to­dis­ta­jan teh­tä­vä on ny­ky­ään sama kuin Jee­suk­sen ajan ope­tus­la­pil­la. Val­tuu­tus saar­na­ta ”pa­ran­nus­ta ja syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta” on edel­leen voi­mas­sa. Van­han sa­non­nan mu­kaan Jee­suk­sen seu­raa­mi­seen kuu­luu hä­nen tun­nus­ta­mi­sen­sa ”opis­sa, elä­mäs­sä ja kär­si­mi­ses­sä.”

Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ydin­sa­no­ma on syn­tien an­teek­si­an­ta­mus. Ju­ma­lan las­ten us­ko elää evan­ke­liu­mis­ta. Sitä he ha­lu­a­vat kuu­lut­taa Py­hän Hen­gen voi­mal­la ja val­tuu­del­la kai­kil­le ih­mi­sil­le Her­ran Jee­suk­sen ni­mes­sä ja so­vin­to­ve­res­sä. Sen vas­taa­not­ta­ja saa sy­dä­meen­sä rau­han ja ian­kaik­ki­sen elä­män toi­von.

Vaik­ka sa­no­ma on ilo­sa­no­ma, niin edel­leen ko­e­taan sa­maa kuin apos­to­li­se­na ai­ka­na. Ju­ma­lan val­ta­kun­nan vies­ti tu­lee tor­ju­tuk­si Sitä vas­taan nous­taan ja sen kuu­lut­ta­jat saa­vat ko­kea tor­jun­taa ja pilk­kaa, jopa vi­haa. Tämä te­kee us­ko­vat mo­nes­ti arak­si tun­nus­tau­tu­maan Kris­tuk­sen omik­si.

Syn­ti­kin usein voit­taa us­kon­kil­voi­tuk­ses­sa. Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa an­ne­taan kui­ten­kin kaik­ki syn­nit an­teek­si joka päi­vä run­sain mää­rin.

Jee­sus roh­kai­see omi­aan va­el­ta­maan kuu­li­ai­se­na Tai­vaan Isän ää­nel­le: ”Tei­dän jo­kai­nen hius­kar­van­ne­kin on las­ket­tu. Äl­kää siis pe­lät­kö.” (Luuk 12:7.)

Evan­ke­liu­mi­teks­ti: Luuk. 12:8–12

Minä sa­non teil­le: Joka tun­nus­tau­tuu mi­nun omak­se­ni ih­mis­ten edes­sä, sen on Ih­mi­sen Poi­ka tun­nus­ta­va omak­seen Ju­ma­lan en­ke­lien edes­sä. Mut­ta joka ih­mis­ten edes­sä kiel­tää mi­nut, se tul­laan kiel­tä­mään Ju­ma­lan en­ke­lien edes­sä. Ja jo­kai­sel­le, joka sa­noo jo­ta­kin Ih­mi­sen Poi­kaa vas­taan, an­ne­taan an­teek­si, mut­ta sil­le, joka her­jaa Py­hää Hen­keä, ei an­teek­si an­ne­ta.

Kun tei­tä kul­je­te­taan sy­na­go­giin ja vi­ra­no­mais­ten ja esi­val­lan eteen, äl­kää ol­ko huo­lis­san­ne sii­tä, mitä pu­hut­te ja mi­ten puo­lus­tat­te it­se­än­ne. Kun se het­ki tu­lee, Pyhä Hen­ki neu­voo, mitä tei­dän on sa­not­ta­va.