Mi­ten tämä on mah­dol­lis­ta, et­tä olen ol­lut jo kak­si ke­sää blo­gis­ti­na en­kä ole kir­joit­ta­nut vie­lä hil­la­hul­luu­des­ta? Juu­re­ni ovat sy­väl­lä pu­das­jär­ve­läi­ses­sä suos­sa en­kä tie­dä pa­rem­paa tuok­sua kuin suo­pur­sun huu­maa­va tuok­su.

Se val­taa ai­na hei­nä­kuus­sa. Sii­hen löy­tyy ai­kaa. Vaik­ka oli­si vä­sy­nyt töis­tä tai muu­ten, suol­le on pääs­tä­vä. Edes pik­ku kier­ros. Se­kin jo rau­hoit­taa. Suol­la löy­dän oman hi­taan ryt­min. Oi­ke­as­taan se saa­liin mää­rä ei ole se pää­a­sia vaan se, et­tä saa ko­kea löy­tä­jän iloa. Mais­tel­la hil­lo­ja ja ke­rä­tä nii­tä tal­ven va­ral­le. Kai sii­nä­kin on jo­tain al­ku­kan­tais­ta. Met­säs­tä­jä-ke­räi­li­jöi­tä­hän me ih­mi­set olem­me ol­leet vuo­si­sa­to­ja.

Pe­rin tä­män hil­la­hul­luu­den äi­dil­tä­ni, to­sin vä­hän lie­vem­pä­nä ver­si­o­na. Lap­se­na äi­ti mo­ti­voi mar­jas­ta­maan hy­vil­lä eväil­lä. Hil­la­reis­sun jäl­keen kau­pas­ta sai va­li­ta ihan min­kä ta­han­sa jää­te­lön, vaik­ka sen isoim­man jät­tis­tuu­tin. Jo­kai­nen, joka on kas­va­nut per­hees­sä, jos­sa lit­ran jää­te­lö­pa­ket­ti ja­e­taan tark­kaan ta­san kym­me­neen osaan, voi ku­vi­tel­la, mil­tä moi­nen ylel­li­syys tun­tui ja mais­tui!

Suol­la mie­li le­pää. Kat­se et­sii hil­lo­ja. Juu­ri kyp­syt­ty­ään orans­sin­pu­nai­nen, niin kau­nis mar­ja! Jo­kai­nen mar­ja on ar­vo­kas, jo­kai­nen poi­mi­taan erik­seen. Tuol­la yks, tuol­la toi­nen, kol­mas. Sitä on niin kuin löy­tö­ret­kel­lä. Se on haus­kaa, et­tä joil­lain pai­koin hil­lat ovat sil­lä lail­la pii­los­sa, et­tä kun lä­hes­tyy sa­maa paik­kaa toi­ses­ta suun­nas­ta niin sit­ten löy­tää li­sää. Ja sit­ten kun löy­tää oi­kei­ta kor­pi­hil­lo­ja! Ai et­tä nii­tä on ilo poi­mia! Tois­sa ke­sä­nä ys­tä­vä­ni löy­si val­ta­van ison hil­lan, niin jät­ti­ko­kois­ta en ol­lut iki­nä en­nen näh­nyt.

Ker­ran kävi niin hul­lus­ti, et­tä olin Ah­ve­nan­maal­la koko hei­nä­kuun ke­sä­töis­sä. Per­heen What­sApp-ryh­mään al­koi il­mes­ty­mään ku­via hil­la­äm­pä­reis­tä, ja minä olin kau­ka­na ko­toa ja tu­tuil­ta hil­la­soil­ta! Ai­ka han­ka­la paik­ka. Kir­jas­tos­sa sa­tuin huo­maa­maan esit­teen Ah­ve­nan­maan pää­saa­ren län­si­o­sas­sa ole­vas­ta suo­a­lu­ees­ta. Jol­lain kei­noin on­nis­tuin sin­ne pää­se­mään il­man au­toa, ja ka­ve­rei­de­ni kans­sa läh­dim­me suo­ta et­si­mään. Ei­kä siel­tä löy­ty­nyt­kään pel­käs­tään suo vaan myös val­ta­vas­ti hil­lo­ja. Kyl­lä­hän me olim­me on­nes­sam­me!