Olen poh­ti­nut min­kä­lai­nen lam­mas oi­kein on. Min­kä­lai­nen on yk­sit­täi­sis­tä lam­pais­ta koos­tu­va lam­mas­lau­ma? Va­pah­ta­jam­me ku­va­taan lam­mas­lau­man hy­vä­nä pai­me­ne­na. Lau­ma kuin lau­ma, koos­tuu ai­na yk­sit­täi­sis­tä lam­pais­ta. Us­ko­vais­ten elä­mää ver­ra­taan raa­ma­tus­sa lam­paa­seen ja lam­mas­lau­maan.

Olen miet­ti­nyt lau­maa; se koos­tuu hy­vin eri­lai­sis­ta yk­si­löis­tä. Jouk­koon mah­tuu ää­ri­päi­tä ja kaik­kea sil­tä vä­lil­tä. Lau­man ää­ni­maa­il­ma ja il­ma­pii­ri on koos­te kai­kes­ta täs­tä. Mitä ta­pah­tuu lau­mal­le, jos sen kes­ki­öön nou­see joku lau­man osa? On­ko vaa­ra, et­tä lau­man il­ma­pii­ri ai­van kuin pai­neis­tuu, ka­peu­tuu tai mai­se­maan tu­lee us­vaa yl­le, jos joku – mikä ta­han­sa – lau­man ryh­mä tai yk­si­lö ot­taa li­sä­ti­laa it­sel­leen. Lau­mas­sa tar­vi­taan vah­vo­ja ja voi­mak­kai­ta, ja siel­lä tar­vi­taan myös lam­pai­ta, jos­ta tu­lee mie­leen sana hau­ras tai jos­tain vaik­ka­pa sana herk­kä. Eh­kä jos­tain tu­lee mie­leen vaa­ti­ma­ton myö­täi­li­jä. Jo­tain ku­vaa par­hai­ten sana on­tu­va tai raa­ja­rik­koi­nen. Eh­kä me jo­kai­nen olem­me jol­tain kan­nal­ta on­tu­via ja raa­ja­rik­koi­sia.

Joku voi myös ol­la herk­kä ha­vain­noi­maan, nä­ke­mään epä­koh­tia ja epä­ter­vei­tä ase­tel­mia. Voi­ko hän oi­keu­den­tun­nos­saan ai­van kuin hil­jal­leen kas­vaa huo­maa­mat­taan lii­an isok­si? Ei­kö kai­kes­sa ta­los­te­lus­sa ole pääl­lim­mäi­se­nä se, et­tä saam­me naut­tia yh­des­sä elä­vän evan­ke­liu­min tuo­mas­ta va­pau­des­ta, sen läm­mös­tä ja ilos­ta. Ajat­te­len, et­tä us­ko­vais­ten mat­ka­saa­ton ydin on ai­no­as­taan us­ko ja elä­vä evan­ke­liu­mi, sen va­paut­ta­va, syn­nin or­juu­des­ta va­paak­si te­ke­vä voi­ma.

Min­kä­lai­nen on hyvä pai­men? Ai­na­kin hän osaa koh­da­ta ja tun­tee tar­kas­ti kai­ken­lai­set lam­paat. Hän huo­leh­tii, et­tä kaik­ki on mu­ka­na, vii­mei­nen­kin. Loh­dut­ta­van tur­val­li­nen on myös ker­to­mus pai­me­nes­ta, joka jät­tää sata lam­mas­ta löy­tääk­seen yh­den ek­sy­neen. Jo­ten­kin ajat­te­len myös, et­tä hä­nen tär­kein lau­man osa, sil­mä­te­rän­sä, on ne ihan pie­nim­mät, her­kim­mät ka­rit­sat, mut­ta sit­ten myös ne lai­tim­mai­set, hal­vim­pa­na pi­de­tyt, on­tu­vat ja kär­si­vät lam­paat. Ne­kin, joi­den mu­ka­na­o­los­ta joku saat­taa ko­kea ai­van kuin jopa hä­pe­ää. Oi­kea ja ai­noa hyvä Pai­men nä­kee sy­dän­ten sy­vyyk­siin. Ei­kö ole tur­val­lis­ta!

Vi­he­ri­äi­sil­le nii­tyl­le hän vie hei­dät le­päi­le­mään. Min­kä­lai­nen on lai­dun, jos­sa lau­ma elää? Näen aja­tuk­sis­sa­ni tuo­reen vih­re­än nii­tyn, jos­sa pai­me­nen läs­nä­o­lo tuo tur­van. Eh­kä siel­lä on läh­tei­tä, jos­sa on rai­kas, koko ajan tuo­reu­tu­va vesi. Sii­nä on hyvä ol­la juu­ri oman­lai­se­na, Pai­me­nel­le kel­paa­va­na. Se, mikä it­sel­le on kes­ke­ne­räis­tä, on­kin Pai­me­nel­le val­mis­ta. Se, mikä on näyt­täy­ty­nyt jol­le­kin ki­pu­na, tuo­kin eh­kä hä­nel­le Pai­me­nen lä­hel­leen an­ta­maan hel­lää, yk­si­löl­lis­tä ja tark­kaa hoi­to­aan.

Sau­li Vik­ki