Jou­lu­aat­to­aa­mu al­koi ai­kai­sin ja päi­vä tun­tui pit­käl­tä. Jo he­rä­tes­sä tie­si, et­tä tä­nään tu­li­si ole­maan vuo­den pi­sin päi­vä. Joh­tui­ko se ai­kai­sin al­ka­nees­ta päi­väs­tä vai ete­ni­kö kel­lo vain ta­va­no­mais­ta hi­taam­min? Ei kai tä­hän päi­vään sen­tään ol­lut lai­tet­tu muu­ta­mia li­sä­tun­te­ja, sil­lä sil­tä se ai­na­kin tun­tui. Hi­taal­ta ja ma­te­le­val­ta odot­te­lul­ta. Kai­ken tä­män pääl­le täy­tyi jak­saa ol­la vie­lä kilt­ti­nä. Si­tä­hän il­lan vie­ras tu­li­si lah­jo­jen kes­kel­tä ky­sy­mään: on­ko tääl­lä kilt­te­jä lap­sia? Jän­nit­ty­nein ja pit­käs­tyt­tä­vin mie­lin ei ol­lut ih­me, et­tä aat­to­aa­mun ja -il­lan väli ei tun­tu­nut ku­rou­tu­van um­peen mil­lään. Ei sit­ten koko päi­vä­nä.

Lap­suu­den jou­lu­aat­to. Mi­ten se jou­lu­aat­to saat­toi ol­la niin pit­kä? Tä­män minä muis­tan lap­se­na, äi­ti ja isä eh­kei­vät tun­te­neet ihan sa­moin. Muu­ta­ma li­sä­tun­ti tai kel­lon py­säh­ty­mi­nen, vaik­ka vain het­kek­si­kin, ei var­mas­ti oli­si ol­lut hai­tak­si. Tämä on tul­lut myö­hem­min elet­tyä to­dek­si oman per­heen jou­lu­aa­tois­sa. Mo­nen­lais­ta tou­hua ja pe­rin­net­tä jou­luun ja aat­toon liit­tyy, ja sa­mal­la mon­ta ky­sy­mys­tä. Tai eh­kä vain yk­si ky­sy­mys tois­tuu, mut­ta mon­ta ky­sy­myk­sen esit­tä­jää: mil­loin se jou­lu­puk­ki tu­lee? Tämä on tois­tu­nut niin tä­män päi­vän jou­luis­sa kuin lap­suu­des­sa.

Ny­ky­ään­kin jou­lu­aa­tot al­ka­vat ai­kai­sin, mut­ta päi­vän pi­tuus on ly­hen­ty­nyt sit­ten lap­suu­den. Enää ei tar­vit­se miet­tiä kel­lon py­säh­ty­mis­tä, vaan häm­mäs­tel­lä ajan kul­kua. Voi­si sa­noa, et­tä jopa kii­ruh­ta­mis­ta. Koko ajan on maa­nan­tai tai per­jan­tai ja vii­kon­lop­pu, vii­kon­päi­vät tah­to­vat lop­pua vii­kos­sa kes­ken. Sama se on vuo­den­kier­ros­sa­kin: Jou­lus­ta kun pääs­tään, niin jo koh­ta on ju­han­nus ja Su­vi­seu­rat ovel­la. Ei siis ole ih­me, et­tei ti­lan­ne yh­tään pa­ra­ne jou­lu­aat­to­na. Las­ten pit­kät tun­nit ei­vät tah­do it­sel­le riit­tää, vaan tar­vit­tai­siin vaik­ka yk­si­kin li­sä­tun­ti jou­lu­sau­nan, jou­lu­a­te­ri­an ja jou­lu­pu­kin tu­lon vä­liin.

Ei se ajan­kul­ku ole tain­nut isom­min muut­tua, ja eh­kä sitä te­ke­mis­tä­kään ei ole sen enem­pää. Päin­vas­toin. Hel­po­tus­ta­kin on tul­lut pal­jon sit­ten omien van­hem­pien. Mo­nes­sa­kin asi­as­sa ja te­ke­mi­ses­sä, kun kaik­kea ei tar­vit­se alus­ta as­ti val­mis­taa ja teh­dä. Iän myö­tä ja las­ten kans­sa asi­at ei­vät ta­pah­du enää yh­tä suk­ke­laan. Sitä on it­se tul­lut hi­taan­saat­to­sem­mak­si, ku­ten mum­mu­ni ruu­ka­si sa­noa. Sa­mas­sa ajas­sa ei ta­pah­du enää yh­tä pal­jon. Tänä päi­vä­nä tut­tuut­ta tun­tee omien van­hem­pien jou­lu­aa­ton kul­kuun. Se tai­si tun­tua en­tis­tä­kin ly­hy­em­mäl­tä päi­väl­tä.

Muu­ta­kin tut­tuut­ta on tär­keä ja tar­peen elää lap­suu­den jou­luis­ta. Vä­lil­lä on hyvä py­säh­tyä miet­ti­mään, et­tä mitä pe­rin­tei­tä tah­don säi­lyt­tää omas­sa per­hees­sä­ni ja siir­tää lap­sil­le­ni? Osa pe­rin­teis­tä on tär­kei­tä ja ar­vok­kai­ta ja osa ei sit­ten niin­kään. Näis­tä ta­vois­ta on help­po luo­pua. Tänä päi­vä­nä jou­lua tuo­daan ko­tei­hin ul­ko­a­päin jo ai­kai­sin lop­pu­syk­sys­tä, kun en­sim­mäi­set jou­lu­ku­vas­tot ja -mai­nok­set il­mes­ty­vät. Tämä on var­mas­ti tut­tua eten­kin lap­si­per­heis­sä. Ku­vas­to­ja se­la­taan ja lah­ja­toi­ve­lis­to­ja laa­di­taan. Niin meil­lä­kin. Mo­nen­lais­ta lah­jaa toi­vo­taan.

Pie­ni­mäi­nen is­tuu sy­lis­sä­ni, jou­luun on vie­lä muu­ta­ma viik­ko. Sil­ti jo so­pi­van lä­hel­lä, et­tä jou­lun tuo­ma tun­ne al­kaa ole­maan kä­sin kos­ke­tel­ta­vaa. Lah­ja­toi­ve­lis­to­ja­kin on siis jo teh­ty. Pa­ran­nel­tu ja kor­jail­tu­kin var­maan muu­ta­man ker­ran. On­ko jou­lu muu­ta­kin kuin toi­ve­lis­to­ja ja jou­lu­lah­jo­ja? Täs­tä on hyvä kes­kus­tel­la las­ten kans­sa.

Ky­syn sii­nä sy­lis­sä­ni is­tu­val­ta lap­sel­ta, et­tä mikä jou­lus­sa on kaik­kein mu­ka­vin­ta. Vas­taus tu­lee epä­röi­mät­tä: et­tä kaik­ki tu­lee ko­tiin. Se on pie­nim­mäi­ses­tä jou­lun mu­ka­vin asia. Vas­taus on help­po ym­mär­tää, ja sa­mal­la omas­sa sy­dä­mes­sä tun­tuu läm­pi­mäl­tä. Tätä se oli lap­suu­des­sa­kin, omien rak­kai­den yh­des­sä­o­lo. Ko­din läm­pöä ja vä­lit­tä­mis­tä, vaik­ka ai­neel­li­set lah­jat ei­vät usein­kaan suu­ren suu­ria ol­leet. Sa­maa tun­net­ta tun­si­vat omat­kin van­hem­pa­ni, ja lap­set ais­ti­vat sen. Sik­si se tun­tuu niin tu­tul­le. Tä­nä­kin jou­lu­na. Tär­keim­piä jou­lun pe­rin­tei­tä ele­tään sy­dä­mes­sä, ja ne tun­tu­vat läm­pi­mäl­le.

Jou­lu lä­hes­tyy, ja Jee­sus-lap­sen syn­ty­mä­juh­la. Jou­lu­e­van­ke­liu­mi pu­hut­te­lee ja se lu­e­taan yleen­sä en­nen jou­lu­a­te­ri­al­le käy­mis­tä. Ko­koon­nu­taan olo­huo­nee­seen ja vä­hi­tel­len väki hil­je­nee. Vuo­sia taak­se­päin jou­lu­e­van­ke­liu­mia har­joi­tel­tiin en­nak­koon. Van­him­mai­nen ko­ko­si sei­men ja ja­koi teh­tä­vät. Har­joi­tel­tiin­kin en­nak­koon. Muis­tan sen­kin ajan, kun Jee­sus-lap­si, Ma­ria, Joo­sef, pai­me­net ja en­ke­lit koos­tui­vat pää­a­si­as­sa nal­leis­ta ja nu­keis­ta. Asi­aan kuu­lu­vat asut heil­le­kin löy­tyi ja ar­vok­kaas­ti he­kin teh­tä­vän hoi­ti­vat van­him­man lap­sen oh­jauk­ses­sa.

Tä­nä­kin jou­lu­na, kai­ken kii­reen ja tou­hun kes­kel­tä on tär­keä las­keu­tua ja hil­jen­tyä myös jou­lun pe­rim­mäi­sen sa­no­man ää­rel­le. Sen suu­ren sa­no­man, jon­ka Her­ran en­ke­li ker­toi pai­me­nil­le: meil­le on syn­ty­nyt Va­pah­ta­ja, Kris­tus Her­ra. Täs­sä vi­at­to­mas­sa jou­lun lap­ses­sa saam­me tä­nä­kin päi­vä­nä elää jou­lun suur­ta ilo­sa­no­maa Va­pah­ta­jas­ta, joka on so­vit­ta­nut mei­dän kaik­kien syn­ti­vel­kam­me. Täs­tä sa­mas­ta jou­lun ilo­sa­no­mas­ta, us­kon lah­jas­ta, iloit­tiin ja elet­tiin myös lap­suu­den ko­dis­sa­ni. Sen vuok­si se tun­tuu tu­tul­le ja tur­val­li­sel­le omas­sa­kin per­hees­sä­ni ja ko­dis­sa. Tämä jou­lun pe­rin­ne on se kai­kis­ta kal­lein lah­ja, joka mei­dän jo­kai­sen kan­nat­taa sy­dä­mes­sä säi­lyt­tää. Sen omis­ta­ji­na pää­sem­me ker­ran Tai­vaan iki­jou­luun. Siu­nat­tua jou­lun ai­kaa!