Olin maaliskuun lopulla ensimmäisellä lähetysmatkallani Afrikassa yhdessä Samuli Riekin kanssa. Samulille matka oli jo kymmenes. Matkalla pidimme seuroja pääkaupunki Banjulin eteläpuolisella alueella pienissä kaupungeissa ja kylissä, etupäässä perheissä. Gambian virallinen kieli on englanti, joten se oli myös ”seurakielemme”. Joskus puheita on käännettiin myös ranskaksi, jos seuraväen joukossa oli Senegalista ja Guineasta muuttaneita ja toisinaan myös paikallisille wolofin ja mandinkan kielille. Seurat olivat joka paikassa odotettu tapahtuma.
Yhtenä päivänä ajoimme Janjanburehiin, joka sijaitsee Gambia-joen saarella n. 350 km rannikolta. Auton ikkunasta näkyi kuivan kauden mukaista maisemaa, savimajakyliä ja apinanleipäpuita. Suurempien kylien rajoilla oli poliisin tai armeijan tarkastuspisteitä. Muslimitaustainen kuljettajamme halusi käyttää meitä paikallisessa UNESCO:n maailmanperintökohteessa, joka pystytettyine kivipaasineen muistutti Britannian Stonehengeä. Paikkaan liittyi paljon tähtitiedettä ja taikauskoa. Janjanburehissa on yksi uskovainen perhe, joka odottaa seuroja. Niinpä tälläkin matkalla järjestyi mahdollisuus viedä taivaan terveisiä ja uskon rohkaisua tuonne syrjäiseen paikkaan Afrikan mantereella. Noiden iltaseurojen alkaessa kuuden aikaan lämpötila oli vielä n. 40 astetta, vaikka aurinko oli pian jo laskemassa. Samuli puhui viinipuuvertauksesta ja huomasin pian, että tulkkaaminen tuossa lämpötilassa oli haasteellista - aivan päässä humisi. Perheen aikuinen tytär Musa sen sijaan käänsi puhetta sujuvasti mandinkaksi. Jumalan Sana ruokki meitä kaikkia.
Paluumatkalla Atlantin rannikolle huomasimme jonkin matkaa ajettuamme, että tien oikeassa reunassa makasi nuori tyttö liikkumatta. Meitä edellä ajavat eivät pysähtyneet ja myös oma kuljettajamme ajoi ensin paikan ohi. Samuli sanoi heti, että emmehän voi jättää tyttöä tuohon - aamupäivän lämpötila oli varmaan jo yli 30 asteessa. Niinpä Pajeromme teki u-käännöksen ja palasimme tytön kohdalle. Samuli, minä ja oppaamme Alagie menimme tytön luo, joka oli selvästi pyörtynyt. Valutimme juomapullosta raikasta vettä hänen päähänsä ja käsivarsilleen pitkän aikaa, ennen kuin hän liikahti. Viimein saatoimme auttaa hänet pystyyn ja pian hän saattoi sanoa muutaman sanan Alagien kanssa. Ilmeni, että hän oli kävellyt kodistaan muutaman kilometrin päästä ja kohta näimme, että kaukaa lähestyi hitaasti aasin vetämät rattaat, jossa oli ihmisiä. Tyttö kertoi, että tulijat ovat hänen sukulaisiaan. Tyttö toipui niin, että hän saattoi nousta rattaiden kyytiin. Mielellään hän otti antamamme vesipullon.
Mietimme, kuinka ihmiset saattoivat olla tuollaisia, että eivät pysähdy auttamaan ihmistä, joka voi olla hengenvaarassa - ei ole edes ajallista lähimmäisenrakkautta toiseen ihmiseen. Mieleen tuli Jeesuksen vertaus laupiaasta samarialaisesta, jossa monet kulkivat ohi vastaavassa tilanteessa.
Vasta laupias samarialainen pysähtyi auttamaan ja saattoi majataloon. Jatkoimme matkaamme hyvillä mielin, että saatoimme auttaa tuota nuorta tyttöä. Mielessäni kävi myös pyyntö, että tuo tyttö voisi joskus kohdata henkilökohtaisesti laupiaan samarialaisen, Jeesuksen, ja löytää hänen valtakuntansa tuolla Gambiassa. Monet siellä ovat jo tehneet tällaisen löydön ja ovat siitä iloisia ja onnellisia.
Raimo Haapalahti
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys