Pet­ra-Za­ria Heik­ki­nen

Oli aa­mu, 10. mar­ras­kuu­ta 2023, ja mat­kus­tin ko­to­a­ni Fu­en­gi­ro­las­ta ju­nal­la Ma­la­gan len­to­ken­täl­le. Koh­tee­na oli Ecu­a­dor ja edes­sä SRK:n ja LLC:n tulk­ki­mat­ka eri puo­lil­le Ecu­a­do­ria.

Per­ho­sia oli vat­sas­sa. It­se olin tätä mat­kaa odot­ta­nut jo pit­kään, vuo­des­ta 2019, mut­ta eri­lais­ten sat­tu­mus­ten kaut­ta en pää­ty­nyt Ecu­a­do­riin en­nen tätä het­keä.

Ryh­mäs­säm­me oli­si mi­nun li­säk­se­ni mu­ka­na vii­si hen­keä; pu­hu­jat Tom­mi Kin­nu­nen Co­ka­tos­ta, Min­ne­so­tas­ta, Yh­dys­val­lois­ta ja Jari War­wa­ruk Sas­katc­he­wa­nis­ta, Ka­na­das­ta sekä seu­ra­mat­kan vie­rai­na kol­me us­ko­vais­ta mies­tä Mon­ta­nas­ta, Yh­dys­val­lois­ta.

Ta­pa­sim­me toi­sem­me Qui­tos­sa. Siel­tä mat­ka jat­kui maan­si­säi­sel­lä len­nol­la Gu­ay­a­qui­liin, jos­ta au­ton­kul­jet­ta­jam­me Luis haki mei­dät. Gu­ay­a­qui­lis­sa pi­dim­me en­sim­mäi­set seu­rat, sit­ten seu­ra­si­vat Na­ran­ji­to, Ri­o­bam­ba, Sa­li­nas de Gu­a­ran­da, La Ha­cien­da, Chi­quic­ha ja vii­mei­se­nä Qui­to.

Pit­kin kie­mur­te­le­via tei­tä, läpi suur­ten kau­pun­kien ja pik­ku­ky­lien, maas­ton kor­keu­den vaih­del­les­sa me­ren­pin­nan ta­son ja 4430 met­rin vä­lil­lä kier­sim­me Ecu­a­do­rin eri kau­pun­ke­ja ja vuo­ris­to­ky­liä pi­tä­en joka päi­vä yh­det lä­he­tys­seu­rat Ecu­a­do­rin us­ko­vai­sil­le. Kaik­ki me kuu­si olim­me Ecu­a­do­ris­sa en­sim­mäis­tä ker­taa, jo­ten kaik­ki oli uut­ta ja ih­meel­lis­tä. Muut kuin minä ei­vät myös­kään pu­hu­neet es­pan­jaa.

Kun as­tuim­me si­sään mi­hin vain, oli­vat us­ko­vai­set avo­sy­lin vas­tas­sa. Ju­ma­lan ter­veel­lä ter­veh­dit­tiin, ja ta­val­laan tun­tui kuin oli­si ko­tiin tul­lut. Si­tä­hän se oli­kin; sa­man Isän lap­sia he­kin ovat. Moni ker­toi ol­leen­sa us­ko­mas­sa jo kak­si­kym­men­tä vuot­ta. Lä­he­tys­mat­kan voi sel­ke­äs­ti ais­tia ol­leen to­del­la odo­tet­tu het­ki heil­le, ai­van ku­ten meil­le­kin.

Kun mat­kam­me ete­ni, ba­naa­ni­tert­tu­jen vuo­ret au­to­jen la­voil­la, pai­kal­li­set ih­mi­set elä­mäs­sä elä­mään­sä omal­la ta­val­laan, pal­mut, pie­net ko­jut ja kau­pat, jyl­hät tu­li­vuo­ret ja suk­ke­las­ti sol­ju­va lii­ken­ne muut­tui­vat pian meil­le­kin tu­tuik­si, ja opim­me jopa odot­ta­maan esi­mer­kik­si voi­lei­vän kans­sa ai­na tar­jot­ta­via ba­naa­ni­sip­se­jä.

Maas­to on Ecu­a­do­ris­sa mo­nen­lais­ta. Il­man läm­pö­ti­la vaih­te­lee nel­jäs­tä plus-as­tees­ta kol­meen­kym­me­neen, jo­ten mat­kaan täy­tyi pa­ka­ta va­rus­tei­ta mo­nen­lai­seen sää­hän. Vaik­ka maas­to vaih­te­li­kin ja näim­me mo­nen­lais­ta vii­da­kos­ta ava­riin vuo­riy­län­köi­hin, yk­si asia oli muut­tu­ma­ton: Pyhä Hen­ki. Sen ais­ti kai­kis­sa niis­sä het­kis­sä, jot­ka vie­tim­me pai­kal­lis­ten us­ko­vais­ten seu­ras­sa.

Mie­les­sä­ni oli en­nen mat­kaa ol­lut epäi­lyk­siä sii­tä, olen­ko tar­peek­si hyvä tulk­ki ja riit­tä­vät­kö tai­to­ni tulk­kauk­seen ja näin tär­ke­ään teh­tä­vään. Huo­ma­sin ole­va­ni pal­jon ru­kouk­sis­sa ja koin Ju­ma­lan siu­naa­van tul­kin työ­ni.

Tul­kin teh­tä­vä on tär­keä. Us­ko­vai­set ha­lu­si­vat pu­hei­den jäl­keen kes­kus­tel­la tul­kin vä­li­tyk­sel­lä us­ko­na­si­ois­ta pu­hu­jien kans­sa. Tun­tui niin tär­ke­äl­tä ja siu­na­tul­ta voi­da ol­la mah­dol­lis­ta­mas­sa niin mo­nia tär­kei­tä kes­kus­te­lu­ja.

Mat­kam­me mer­ki­tys ko­ros­tui ai­na ol­les­sam­me yh­des­sä us­ko­vais­ten kans­sa. Ju­ma­la an­toi meil­le lah­jak­si toi­sem­me ja sen het­ken. Pyhä Hen­ki ja us­ko­vais­ten kes­ki­näi­nen rak­kaus oli­vat läs­nä. Ecu­a­do­rin us­ko­vais­ten tapa naut­tia sil­min­näh­den mui­den us­ko­vais­ten seu­ras­ta, lau­luis­ta ja Ju­ma­lan sa­nan kuu­los­ta yh­des­sä oli kos­ket­ta­vaa. Heis­tä huo­ma­si, kuin­ka tär­ke­ää evan­ke­liu­min us­ko­mi­nen omal­le koh­dal­le oli.

Asia, joka jäi mi­nul­la eh­dot­to­mas­ti mie­leen, oli se, mi­ten jo­kais­ten seu­ro­jen päät­teek­si mel­kein jo­kai­nen pai­kal­la­o­li­ja ha­lu­si hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti us­koa syn­tin­sä an­teek­si ja nos­ti kä­ten­sä vas­taa­not­taak­seen evan­ke­liu­min.

Ju­ma­la siu­na­si run­saas­ti lä­he­tys­mat­kam­me. Ru­koi­len kai­kil­le Ecu­a­do­ris­sa ta­paa­mil­lem­me rak­kail­le ih­mi­sil­le Ju­ma­lan run­sas­ta siu­naus­ta ja var­je­lus­ta, jot­ta he säi­lyi­si­vät us­ko­mas­sa.

Olen to­del­la kii­tol­li­nen, et­tä sain ol­la mu­ka­na täl­lä lä­he­tys­mat­kal­la. Yk­si tär­keim­mis­tä asi­ois­ta, jon­ka täl­tä lä­he­tys­mat­kal­ta vien mu­kaa­ni, on oman us­ko­ni vah­vis­tu­mi­nen mat­kan myö­tä. Lop­pu­jen lo­puk­si ei maal­li­sil­la asi­oil­la ole vä­liä. Olem­me val­ta­van rik­kai­ta omis­ta­es­sam­me us­kon ja tai­vas­toi­von.