Outi Olli, Seattle
On marraskuun puolivälin lauantai, ja kello käy kohti puoltayötä. Tamburiinin soitto ja urdunkielinen laulu helisee iloisesti Seattlen kirkossa. Muutama kymmen iloisesti hymyilevää seuravierasta seisoskelee seurasalissa silmät hämmentyneestä ilosta loistaen ja hymyssä suin, katse salin etuosan seinällä oleviin näyttöihin kiinnittyneinä. Kaksisuuntaisena videoneuvotteluna toteutetut lähetysseurat Pakistaniin ovat päättymässä, ja seuravieraat kuuntelevat Pakistanin uskonystävien laulua.
Edellisenä sunnuntaina paikallinen puhujaveljemme, John Stewart, oli lähestynyt äänitarkkailijana toimivaa miestäni pyynnöllä avustaa lähetysseurojen järjestämisessä aivan tulevan joulun alla. Haasteista innostuvana Janne oli luvannut, ja hän alkoi heti miettiä teknistä toteutusta. Seuraavana päivänä joulua edeltävä lauantai vaihtuikin jo seuraavaksi lauantaiksi ja kuulimme, että mukaan liittyisi myös Jämsässä tulkkikurssilla olevia sisaria ja veljiä.
Seurojen toteutusta ryhdyttiin suunnittelemaan. Keskiviikon raamattuluokassa seurakuntalaisille kerrottiin viikonlopun kiehtovasta seuratilaisuudesta ja kutsuttiin kaikkia mukaan kirkolle iltakymmeneksi. Kuoron harjoitellessa raamattuluokan jälkeen Janne ja John suunnittelivat kameroiden sijoittelua ja testasivat yhteyden toimivuutta. Minä katselin heidän intoaan haikeana, sillä tiesin, että minä vain kannustaisin nuoriamme paikalle ja jäisin itse kotiin laittamaan pienempiä lapsiamme nukkumaan.
Torstaina olin suunnitellut käyttäväni aikaani koulumme kirjastossa muihin töihin. Yhtäkkiä puhelimeni alkoi piippailla aivan yhtenään, ja huomasin pian lupautuneeni useammalta taholta tulleeseen pyyntöön kirjoittaa tulevan lauantain tilaisuudesta eri julkaisuihin. Viestinvaihto kirjoitustehtävän jakamiseksi vanhimman tyttäreni kanssa sekä haastattelukysymysten miettiminen vievät mennessään, ja ne muut suunnitellut työt unohtuivat. Lastenhoitojärjestelytkin mietityttivät, mutta sydämessä läikähti ilo ja innostus – minäkin pääsisin mukaan lähetysseuroihin.
Lauantaina, kun lähetysseurat alkoivat, linjoilla oli seuravieraita Suomesta, Pakistanista, Washingtonista, Michiganista ja Minnesotasta. Michiganin ja Minnesotan seuravieraille ajankohta oli ehkä aavistuksen epäinhimillinen: kun seurojen alku venähti lähes tunnilla, seurojen loputtua kello kävi Amerikan keskisissä osavaltioissa jo pitkällä aamuyötä.
Mutta seurapuhe ruokki. Evankeliumi virtasi. Seattlen seuravieraat unohtuivat katsomaan uskonystäviä Pakistanissa puhujanpöydän takana istuvan rakkaan veljen sijaan. Urdunkielinen puhe soljui kauniina, ja tarkkaavaiset kuulijat tuntuivat rakkailta. Tulkin kertoessa, kuinka miehet purkivat katon huoneesta saadakseen sairaan ystävänsä Jeesuksen luo, täydessä seurahuoneessa istuvien pakistanilaislasten katseet kohosivat kattoon. Raamatun kertomukset tulevat lähelle kaikkialla.
Seurapuheen päätyttyä tilanne oli pienen hetken odottava, kunnes joku nosti kätensä vilkuttaakseen videon välityksellä maailman ääriin. Sieltä äärestä vastattiin, ja lopulta kaikki seuravieraat vilkuttivat iloisesti hymyillen toisilleen tervehdyksensä.
Sydämeni oli pakahtua ilosta, kun seurasin nuortemme innostuneita ja iloisia ilmeitä ja heidän haluaan käydä kameran lähellä iloisesti hymyilemässä ja vilkuttamassa Pakistanin matkaystäville. Ja sekin, kun iäkkäämpi herrasmies halusi käydä sanomassa henkilökohtaisesti, kuinka hän on tästä kaikesta niin iloinen ja pyysi kaikkia viemään rakkaita terveisiä koteihinsa ja perheisiinsä.
Uskovien yhteys tuntui voimakkaasti, ja vuorovaikutteinen hetki synnytti suurta rakkautta kaukana olevia Jumalan lapsia kohtaan. Eräs veli sanoikin seurojen jälkeen: “Oli kuin fyysisellä etäisyydellä ei olisikaan ollut merkitystä. Tuntui niin hyvältä nähdä ruudun takaa kaukaisten matkaystävien liikehdintää, hymyä ja ääniä. Mieleen tuli, että vaikkei koskaan täällä maan päällä tavattaisikaan, nämä ihmiset minä haluan tavata taivaassa!”
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys