Ou­ti Ol­li, Se­at­t­le

On mar­ras­kuun puo­li­vä­lin lau­an­tai, ja kel­lo käy koh­ti puol­ta­yö­tä. Tam­bu­rii­nin soit­to ja ur­dun­kie­li­nen lau­lu he­li­see iloi­ses­ti Se­at­t­len kir­kos­sa. Muu­ta­ma kym­men iloi­ses­ti hy­myi­le­vää seu­ra­vie­ras­ta sei­sos­ke­lee seu­ra­sa­lis­sa sil­mät häm­men­ty­nees­tä ilos­ta lois­ta­en ja hy­mys­sä suin, kat­se sa­lin etuo­san sei­näl­lä ole­viin näyt­töi­hin kiin­nit­ty­nei­nä. Kak­si­suun­tai­se­na vi­de­o­neu­vot­te­lu­na to­teu­te­tut lä­he­tys­seu­rat Pa­kis­ta­niin ovat päät­ty­mäs­sä, ja seu­ra­vie­raat kuun­te­le­vat Pa­kis­ta­nin us­ko­nys­tä­vien lau­lua.

Edel­li­se­nä sun­nun­tai­na pai­kal­li­nen pu­hu­ja­vel­jem­me, John Ste­wart, oli lä­hes­ty­nyt ää­ni­tark­kai­li­ja­na toi­mi­vaa mies­tä­ni pyyn­nöl­lä avus­taa lä­he­tys­seu­ro­jen jär­jes­tä­mi­ses­sä ai­van tu­le­van jou­lun al­la. Haas­teis­ta in­nos­tu­va­na Jan­ne oli lu­van­nut, ja hän al­koi heti miet­tiä tek­nis­tä to­teu­tus­ta. Seu­raa­va­na päi­vä­nä jou­lua edel­tä­vä lau­an­tai vaih­tui­kin jo seu­raa­vak­si lau­an­taik­si ja kuu­lim­me, et­tä mu­kaan liit­tyi­si myös Jäm­säs­sä tulk­ki­kurs­sil­la ole­via si­sa­ria ja vel­jiä.

Seu­ro­jen to­teu­tus­ta ryh­dyt­tiin suun­nit­te­le­maan. Kes­ki­vii­kon raa­mat­tu­luo­kas­sa seu­ra­kun­ta­lai­sil­le ker­rot­tiin vii­kon­lo­pun kieh­to­vas­ta seu­ra­ti­lai­suu­des­ta ja kut­sut­tiin kaik­kia mu­kaan kir­kol­le il­ta­kym­me­nek­si. Kuo­ron har­joi­tel­les­sa raa­mat­tu­luo­kan jäl­keen Jan­ne ja John suun­nit­te­li­vat ka­me­roi­den si­joit­te­lua ja tes­ta­si­vat yh­tey­den toi­mi­vuut­ta. Minä kat­se­lin hei­dän in­to­aan hai­ke­a­na, sil­lä tie­sin, et­tä minä vain kan­nus­tai­sin nuo­ri­am­me pai­kal­le ja jäi­sin it­se ko­tiin lait­ta­maan pie­nem­piä lap­si­am­me nuk­ku­maan.

Tors­tai­na olin suun­ni­tel­lut käyt­tä­vä­ni ai­kaa­ni kou­lum­me kir­jas­tos­sa mui­hin töi­hin. Yh­täk­kiä pu­he­li­me­ni al­koi piip­pail­la ai­van yh­te­nään, ja huo­ma­sin pian lu­pau­tu­nee­ni use­am­mal­ta ta­hol­ta tul­lee­seen pyyn­töön kir­joit­taa tu­le­van lau­an­tain ti­lai­suu­des­ta eri jul­kai­sui­hin. Vies­tin­vaih­to kir­joi­tus­teh­tä­vän ja­ka­mi­sek­si van­him­man tyt­tä­re­ni kans­sa sekä haas­tat­te­lu­ky­sy­mys­ten miet­ti­mi­nen vie­vät men­nes­sään, ja ne muut suun­ni­tel­lut työt unoh­tui­vat. Las­ten­hoi­to­jär­jes­te­lyt­kin mie­ti­tyt­ti­vät, mut­ta sy­dä­mes­sä läi­käh­ti ilo ja in­nos­tus – mi­nä­kin pää­si­sin mu­kaan lä­he­tys­seu­roi­hin.

Lau­an­tai­na, kun lä­he­tys­seu­rat al­koi­vat, lin­joil­la oli seu­ra­vie­rai­ta Suo­mes­ta, Pa­kis­ta­nis­ta, Was­hing­to­nis­ta, Mic­hi­ga­nis­ta ja Min­ne­so­tas­ta. Mic­hi­ga­nin ja Min­ne­so­tan seu­ra­vie­rail­le ajan­koh­ta oli eh­kä aa­vis­tuk­sen epäin­hi­mil­li­nen: kun seu­ro­jen al­ku ve­näh­ti lä­hes tun­nil­la, seu­ro­jen lo­put­tua kel­lo kävi Ame­ri­kan kes­ki­sis­sä osa­val­ti­ois­sa jo pit­käl­lä aa­mu­yö­tä.

Mut­ta seu­ra­pu­he ruok­ki. Evan­ke­liu­mi vir­ta­si. Se­at­t­len seu­ra­vie­raat unoh­tui­vat kat­so­maan us­ko­nys­tä­viä Pa­kis­ta­nis­sa pu­hu­jan­pöy­dän ta­ka­na is­tu­van rak­kaan vel­jen si­jaan. Ur­dun­kie­li­nen puhe sol­jui kau­nii­na, ja tark­kaa­vai­set kuu­li­jat tun­tui­vat rak­kail­ta. Tul­kin ker­to­es­sa, kuin­ka mie­het pur­ki­vat ka­ton huo­nees­ta saa­dak­seen sai­raan ys­tä­vän­sä Jee­suk­sen luo, täy­des­sä seu­ra­huo­nees­sa is­tu­vien pa­kis­ta­ni­lais­las­ten kat­seet ko­ho­si­vat kat­toon. Raa­ma­tun ker­to­muk­set tu­le­vat lä­hel­le kaik­ki­al­la.

Seu­ra­pu­heen pää­tyt­tyä ti­lan­ne oli pie­nen het­ken odot­ta­va, kun­nes joku nos­ti kä­ten­sä vil­kut­taak­seen vi­de­on vä­li­tyk­sel­lä maa­il­man ää­riin. Siel­tä ää­res­tä vas­tat­tiin, ja lo­pul­ta kaik­ki seu­ra­vie­raat vil­kut­ti­vat iloi­ses­ti hy­myil­len toi­sil­leen ter­veh­dyk­sen­sä.

Sy­dä­me­ni oli pa­kah­tua ilos­ta, kun seu­ra­sin nuor­tem­me in­nos­tu­nei­ta ja iloi­sia il­mei­tä ja hei­dän ha­lu­aan käy­dä ka­me­ran lä­hel­lä iloi­ses­ti hy­myi­le­mäs­sä ja vil­kut­ta­mas­sa Pa­kis­ta­nin mat­ka­ys­tä­vil­le. Ja se­kin, kun iäk­kääm­pi her­ras­mies ha­lu­si käy­dä sa­no­mas­sa hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti, kuin­ka hän on täs­tä kai­kes­ta niin iloi­nen ja pyy­si kaik­kia vie­mään rak­kai­ta ter­vei­siä ko­tei­hin­sa ja per­hei­siin­sä.

Us­ko­vien yh­teys tun­tui voi­mak­kaas­ti, ja vuo­ro­vai­kut­tei­nen het­ki syn­nyt­ti suur­ta rak­kaut­ta kau­ka­na ole­via Ju­ma­lan lap­sia koh­taan. Eräs veli sa­noi­kin seu­ro­jen jäl­keen: “Oli kuin fyy­si­sel­lä etäi­syy­del­lä ei oli­si­kaan ol­lut mer­ki­tys­tä. Tun­tui niin hy­väl­tä näh­dä ruu­dun ta­kaa kau­kais­ten mat­ka­ys­tä­vien lii­keh­din­tää, hy­myä ja ää­niä. Mie­leen tuli, et­tä vaik­kei kos­kaan tääl­lä maan pääl­lä ta­vat­tai­si­kaan, nämä ih­mi­set minä ha­lu­an ta­va­ta tai­vaas­sa!”