Ajoimme torstaina 12. maaliskuuta 2020 Markku Holman ja venäjän kielen tulkkimme Matti Verrosen kanssa kohti itärajaa. Olimme menossa viiden päivän lähetysmatkalle Laatokan ja Äänisen Karjalaan.
Olimme vielä Suomen puolella, kun saimme kännykkäämme SRK:n lähetyssihteeri Miika Kopperoiselta ajankohtaista tietoa koronaviruksesta ja siihen liittyviä SRK:n ohjeita. Lähestyessämme rajanylityspaikka luimme myös tiedotusvälineistä asian kehittymisestä. Olimme Markku Holman autossa. Koimme, että elimme poikkeuksellista aikaa.
Myös 30 vuotta sitten elimme poikkeuksellisessa ilmapiirissä. Maat ja kansat olivat varuillaan, uutisia seurattiin. Itärajamme takana Neuvostoliitossa tapahtui vuonna 1991 vallankumous. Myös maan ideologia muuttui muun muassa siten, että jumalankielteisyydestä luovuttiin. Nyt siellä sai harjoittaa taas uskontoa. Elettiin historiallista, käänteentekevää aikaa.
Tuo käänne merkitsi myös sitä, että Jumalan valtakunnan evankeliumia saatiin taas saarnata Venäjällä julkisesti lähes sadan vuoden jälkeen. Saapuneen pyynnön seurauksena SRK:n lähetysseurat pidettiin Viipurissa jo syksyllä 1990. Sen jälkeen seuroja ryhdyttiin pitämään monilla muillakin Venäjän paikkakunnilla.
Kun kävimme syksyllä 1991 SRK:n henkilökunnan retkellä Viipurissa ja Pietarissa, matkamme aikana oli myös seuroja. Paljon väkeä, varsinkin inkeriläisiä vanhuksia, istui seuroissa Pietarin esikaupunkialueella erään yläasteen juhlasalissa. SRK:n pääsihteeri Voitto Savela puhui. Hänen takanaan näkyi valtavankokoinen Leninin kuva. Totesin tulkin välityksellä koulun rehtorille:
– Salissa on vielä Leninin kuva.
Rehtori vastasi:
– Ei ole vielä tullut käskyä sen poistamisesta!
Vielä 1900-luvun alkupuolella evankeliumia saarnattiin julkisesti Venäjällä. Sitten koitti neuvostoajan hiljaisuus. Monille oli kuitenkin jäänyt evankeliumin siemen itämään, sillä lapsuuden seuroista oli jäänyt kaunis muisto. Monia heitä tuli nyt pidettäviin lähetysseuroihin.
Kun olimme 2010-luvun loppupuolella Moskovassa lähetysmatkalla, Matti Närhi puhui Inkerin kirkon jumalanpalveluksessa. Pentti Kähkönen tulkkasi. Jumalanpalveluksen loppupuolella kirkkoherra kutsui kirkkoväen ehtoolliskaiteen äärelle siunattavaksi. Istuimme etupenkissä.
Eteemme asteli iäkäs mummo. Hän sanoi:
– Haluaisin tulla siunattavaksi sillä siunauksella, jota kuulin lapsena seuroissa ja jota kuulin äsken saarnassa.
– Haluatteko te uskoa syntinne anteeksi, Pentti kysyi.
– Haluan!
Siunasimme hänelle synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.
– Spasiba, hän kiitti venäjäksi ja asteli takaisin penkkiin.
Keskustelimme veljien kanssa tapahtumasta. Vuosikymmenien takaiset seurat ja kodin kylvö eivät olleet menneet hukkaan. Mummon sydämeen oli jäänyt turvallisen evankeliumin kaipuu.
Jumala johtaa valtakuntaansa ja kansojen vaiheita. Mahtavan valtakunnan johdon ja ideologian piti vaihtua, jotta evankeliumi saattoi taas kulkeutua niiden luokse, jotka sitä kaipasivat.
Kun SRK:n lähetystyö alkoi 1990-luvun alussa Venäjällä, siellä koettiin voimakasta herätyksen aikaa. Seurapaikat täyttyivät. Parannuksen tekijöitä oli. Toteutui kuitenkin myös Jeesuksen vertaus neljänlaisesta kylvömaasta. Siemeniä meni myös kovaan maahan, kivikkomaahan ja ohdakkeiden sekaan.
Neuvostoaikana eli myös heitä, jotka olivat varjeltuneet uskossa. He kokivat vainoa, vangitsemisia ja heitä myös surmattiin. Yhteyden saaminen neuvostoajan ”vanhoihin uskovaisiin” oli suoranainen ihme. Noista vaiheista kerrotaan enemmän SRK:n kirjassa Evankeliumin ihmeitä.
Monet 1990-luvun kilvoittelijoista ovat jo nukkuneet vanhurskasten lepoon. Kun silloin seuraväkeä oli huoneet täynnä, on nykyisin väkeä muutamista henkilöistä muutamiin kymmeniin. Yksikin lammas on Hyvälle Paimenelle rakas.
Jumalan valtakunnan evankeliumi on kuin sadepilvi. Se saapuu, tuoreuttaa maata ja siirtyy toisaalle. Venäjällä vielä sataa, on etsikkoaika. Siellä seuroja odotellaan.
– Tulkaa uudestaan, älkää unohtako meitä, lähetyspuhujille sanotaan.
Olimme Erkki Savelan ja Lauri Hannilan kanssa Moskovassa Inkerin kirkon seurakuntatalolla. Seurojen jälkeen luoksemme tuli moskovalainen uskovainen mies. Hän ojensi meille valkoiseen, serlapaperiin käärityn, teipillä vahvistetun pienen käärön. Hän sanoi:
– Tämä on Moskovan uskovaisten lahja. Veisittekö tämän SRK:lle kiitokseksi siitä, että sieltä lähetään puhujia Venäjälle seuranpitoon.
Vein käärön SRK:n konttorille pääsihteeri Juha Kaarivaaralle. Hän avasi sen. Siellä oli 50 euron seteli. Ymmärsimme, että se oli annettu sydämestä.
Olemme kylväjiä, Jumala antaa kasvun. Kun apostoli Pietari saarnasi, kuulijoita oli eri kansoista ja kielistä. Kolmetuhatta kuulijaa uskoi evankeliumin. Mekään emme tienneet jumalanpalvelussaarnamme päätyttyä, kuka uskoi.
Erään kerran huomasin nuoren miehen kuuntelevan kiinteästi puheitamme Moskovan Inkerin kirkossa. Markku Launonen puhui kirkon alakerrassa. Väen kahvitellessa sanoin viipurilaiselle tulkillemme:
– Kysypä tältä nuorelta mieheltä, mitä hän ajatteli puheistamme.
Nuori mies kertoi hyvin myönteistä saarnoistamme. Sanoimme:
– Niissä tuli esille, että täällä maan päällä saa uskoa syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Haluatko sinä uskoa?
Nuori mies vastasi vapautuneesti:
– Minä uskoinkin. Saarnassa luvattiin: usko kaikki synnit anteeksi!
Totesimme, että kävi niin kuin Pietarin saarnatessa.
Meidän maaliskuinen matkamme Laatokan ja Äänisen Karjalaan ei kestänyt viittä päivää niin kuin oli suunniteltu. Ohjelmassamme oli viidet seurat ja jumalanpalvelussaarna. Pidimme kolmet seurat. Olimme koronavirustilanteen vuoksi koko ajan yhteydessä Suomeen, ja päätimme palata kesken matkan.
Keskustelimme autossa tilanteesta, joka oli äkkiä muuttunut ihan maailmanlaajuisesti. Totesimme: Jumala on ihmeellinen! Hän sallii pienen viruksen levitä niin, että koko maailman elämä pysähtyy. Siihen ei kykene mahtavinkaan valtakunnan päämies.
Koimme turvallisuutta, kun ajattelimme Jumalan lupauksia. Hän johtaa valtakuntaansa ja kansojen vaiheita. Hän on omiensa kanssa joka hetki. Psalmin mukaan hän pitää aivan kädestä kiinni ja taluttaa omiaan.
Teksti ja kuvat: Toivo Määttä
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys