Pert­ti Kaut­to

Olen jäl­leen tul­lut tut­tuun seu­ra­paik­kaan Ruot­sis­sa. Odo­tan seu­ro­jen al­ka­mis­ta ja pie­ni jän­ni­tys­kin on, mi­ten saan taas toi­sel­la ko­ti­mai­sel­la pu­heen luis­ta­maan. Seu­rai­sän­tä kuu­lut­taa seu­rat al­ka­vak­si en­sin ruot­sik­si, sit­ten suo­mek­si. Lau­lun lop­pu­puo­lel­la läh­den tul­kin kans­sa sa­lin eteen pöy­dän taak­se. Ris­tin kä­te­ni ja pyy­dän: "Au­ta, Isä, täl­lä­kin ker­taa." Tulk­ki ky­syy Raa­ma­tun teks­ti­koh­dan. Sit­ten aloi­tam­me ja hil­jen­nym­me al­ku­ru­kouk­seen: ”Kära Him­mels­ke Fa­der...”

Seu­ra­sa­li on lä­hes täyn­nä. Lap­sia is­tuu ai­van etum­mai­sis­sa ri­veis­sä. Huo­maan, et­tä kuu­li­jat seu­raa­vat hy­vin tar­kas­ti mi­nua. Eh­kä he hiu­kan jän­nit­tä­vät, mi­ten ruot­sin kie­le­ni su­juu. Näen mo­nia tut­tu­ja kas­vo­ja va­ki­o­pai­koil­laan. Pää­sen pu­heen lop­pu­puo­lel­le ja tar­jo­an evan­ke­liu­mia. Kä­siä nou­see, siu­naan. Sit­ten lii­ku­tun, kun mo­net pie­net kä­det nou­se­vat edes­sä­ni pyy­tä­mään siu­naus­ta. Siu­naan kyy­ne­leet sil­mis­sä: ”I Jesu namn och blod är al­la syn­der­na för­låt­na.” Tätä niin har­voin enää ta­paan ko­ti­sii­o­nis­sa­ni.

Tulk­ki on py­sy­nyt eri­no­mai­ses­ti kyy­dis­sä. Se ei ole help­po teh­tä­vä. Ju­ma­la aut­toi täl­lä­kin ker­ral­la.

Kun läh­den lä­he­tys­mat­kal­le, val­mis­tau­dun teks­te­jä lu­ke­mal­la ruot­sin­kie­li­ses­tä Raa­ma­tus­ta ja var­mis­te­len, et­tä ta­va­rat ovat pa­kat­tu­na, len­to­li­put tu­los­tet­tu­na pa­pe­ri­se­na ja niin edel­leen. Mie­leen tu­lee myös eri seu­ra­pai­kois­sa en­nen ta­paa­mi­a­ni ih­mi­siä: Mitä heil­le kuu­luu? Ta­va­taan­ko­han vie­lä?

Niin sa­no­tun pit­kän lä­he­tys­mat­kan (9 päi­vää) aloi­tus­paik­ka on ol­lut useim­mi­ten Tuk­hol­ma. Ar­lan­dan kent­tä on laa­ja, ja siel­lä voi hel­pos­ti jou­tua ek­syk­siin. On käy­nyt niin­kin, et­tä en ole heti ta­van­nut nou­ta­jaa. Sik­si yh­teys­hen­ki­lön pu­he­lin­nu­me­ro on tär­keä. Ker­ran kun tu­lin yk­sin, en tun­te­nut nou­ta­jaa­ni. Hän oli kat­so­nut tu­lo­ai­ka­ni vää­rin, ja sii­nä vä­hän ih­met­te­lin, et­tä mi­ten­käs nyt. Seu­ra­sin hal­lis­sa ih­mi­siä ja kiin­ni­tin huo­mi­o­ni van­hem­paan nai­sih­mi­seen, joka ikään kuin et­si jo­tain. Me­nin hä­nen lä­hel­leen ja sa­noin suo­mek­si jo­ten­kin, et­tä et­sit­kö pu­hu­jaa. No, hän se ha­ki­ja­ni oli. Kan­nat­taa va­rau­tua kär­si­väl­li­syy­del­lä. Tuk­hol­ma on iso kau­pun­ki ja Ruot­si iso maa.

Ker­ran odot­te­lin vel­jen kans­sa Ar­lan­das­sa. Tar­koi­tus oli jat­kaa ju­nal­la mat­kaa. Ase­ma­lai­tu­ri on siel­lä al­haal­la, ku­ten ny­kyi­sin Van­taal­la­kin. Ih­met­te­lim­me ai­kam­me ja sit­ten me­nin ky­sy­mään, et­tä mi­ten sin­ne ase­ma­lai­tu­ril­le pää­see, kun sii­nä on port­ti. Mi­ten sen saa au­ki? Nuo­ri vir­kai­li­ja­tyt­tö sa­noi mi­nul­le: ”Tit­ta på mina ögon.” No mi­nä­hän kat­soin. Mut­ta en heti älyn­nyt, et­tä ei niil­lä ol­lut­kaan mi­tään ii­rik­sen tai kas­von tun­nis­tus­ta. Tyt­tö hui­ja­si mi­nua, svensk hu­mör. Mut­ta sel­vit­tiin sii­tä­kin.

Tuk­hol­mas­sa pi­de­tään seu­rat usein Fins­ka Kyr­ka­nis­sa sii­nä Ku­nin­kaan­lin­naa vas­ta­pää­tä. Siel­lä kan­nat­taa pu­hu­jan ol­la nöy­rä, kun nou­see saar­nas­tuo­liin, et­tei lyö pää­tään ovi­au­kon ylä­ka­ma­naan. Mat­ka jat­kuu ta­val­li­ses­ti Bo­rå­siin Ete­lä-Ruot­siin. Sii­nä saa is­tua tar­peek­seen niin bus­sis­sa kuin ju­nas­sa, kum­mal­la nyt mat­kus­taa­kin. Omat eväät on syy­tä va­ra­ta mu­kaan. Py­säh­dyk­sien ai­ka­na ei eh­di mi­hin­kään, ja kun bus­si läh­tee aa­mu­var­hai­sel­la, ei­vät ki­os­kit tai muut sel­lai­set ole vie­lä au­ki. Ker­ran is­tuim­me vel­jen kans­sa kui­vin suin koko pit­kän mat­kan.

Ca­ro­li för­sam­lings­hem on tul­lut tu­tuk­si pie­nen us­ko­vien jou­kon seu­ra­paik­ka­na. Ai­em­min seu­rat pi­det­tiin Ruot­sin suo­ma­lais­ten Olo­ti­la-ni­mi­ses­sä koh­taa­mis­pai­kas­sa sii­nä lä­hel­lä. Us­kon si­sa­ret ja vel­jet ot­ta­vat ai­na läm­pi­mäs­ti vas­taan. Siel­lä on edel­leen Ju­ma­lan pie­ni pel­to­pa­la. Ker­ran Bo­rå­sin ma­joit­ta­jam­me vei­vät mei­dät Tra­ne­mo­hon. Siel­lä asui omas­sa asun­nos­saan noin 90-vuo­ti­as pir­teä van­hus. Pi­dim­me seu­rat, ja ma­joit­ta­jam­me tar­jo­si seu­ra­kah­vit.

Mat­ka jat­kuu Bo­rå­sis­ta joko Mo­ta­laan tai Es­kils­tu­naan. Mo­ta­las­sa ha­lu­sin käy­dä rak­kaan ja mei­tä mat­ka­mie­hiä pal­jon pal­vel­leen Pau­li-vel­jen hau­dal­la. Hän on pääs­syt pe­ril­le. Es­kils­tu­nas­sa olem­me ma­joit­tu­neet usein Hjal­mars­so­neil­la kau­niis­sa, it­se teh­dys­sä hir­si­ta­los­sa.

Seu­ro­jen ja yö­py­mi­sen jäl­keen mat­ka­taan Taa­lain­maal­le. Ker­ran aja­es­sam­me, oli­si­ko ol­lut Jön­kö­pin­gin vai­heil­la, Tais­to-veli sa­noi, et­tä käy­dään ter­veh­ti­mäs­sä van­haa us­kon­si­sar­ta van­hain­ko­dis­sa. Löy­sim­me hä­net ja pi­dim­me seu­rat hä­nen huo­nees­saan. Ei mei­tä ol­lut kuin kol­me ja Va­pah­ta­jam­me nel­jän­te­nä. Mi­nua on pu­hu­tel­lut täl­lai­nen sy­dä­men rak­kau­des­ta läh­te­vä huo­len­pi­to.

Taa­lain­maal­la on­kin enem­män us­ko­vai­sia, ja pal­jon lap­sia ja nuo­ria. Mo­net muis­tot ovat ri­kas­tut­ta­neet elä­mää­ni Taa­lain­maal­la. Jos oi­kein hy­vin on käy­nyt, on pääs­syt loh­ta sa­vus­ta­maan ja sau­no­maan Ma­tin mö­kil­le Tans­se­nil­le. Myös kes­kus­te­lut vel­jien kans­sa ovat an­ta­neet pal­jon.

Usein olen mat­kus­ta­nut Ruot­sis­sa seu­ra­paik­ka­vä­lit jon­kun Ruot­sin pu­hu­ja­vel­jen au­tos­sa. Sii­nä kun ol­laan usei­ta tun­te­ja yh­des­sä, on pääs­syt tun­te­maan vel­jeä na­pin al­ta­kin ja toi­sin päin myös. Sa­mas­sa us­kos­sa ja hen­ges­sä teem­me mat­kaa. Yk­si mat­ka­vel­jis­tä­ni on jo siir­ty­nyt us­kos­ta nä­ke­mi­seen.

Ruot­sin lä­he­tys­mat­kat ovat ha­jal­laan asu­vien Ju­ma­lan las­ten ruok­ki­mis­ta elä­väl­lä Ju­ma­lan sa­nal­la. Me em­me tie­dä Ju­ma­lan aja­tuk­sia. Hän et­sii vie­lä sitä yh­tä­kin ka­don­nut­ta lam­mas­ta val­ta­kun­taan­sa.