”John!”

”Veik­ko!”

Kyl­lä. Hän on John, Brys­se­lin len­to­ken­tän lauk­ku­hih­no­jen ää­res­sä is­tus­ke­le­va mies. Näin hän vies­tis­sään lu­pa­si­kin: ”I’ll meet you at yo­ur bag­ga­ge claim ca­rou­sel.”

Ta­paa­mi­sen het­ki, kuin vä­läys, joka häi­vyt­tää ih­mi­sen vie­rau­den. Vä­läys, joka tuo tun­teen lä­hei­ses­tä ih­mi­ses­tä, us­ko­nys­tä­väs­tä. Hä­nen mat­kan­sa Brys­se­liin on kes­tä­nyt jo mo­nin­ker­tai­sen ajan ver­rat­tu­na mi­nun mat­kus­tu­sai­kaa­ni. Mies Poh­jois-Ame­ri­kan län­si­lai­dal­ta, Tyy­nen val­ta­me­ren tun­tu­mas­ta. Brys­se­lis­sä yö­py­mi­sem­me jäl­keen len­to vie mei­dät Ban­ju­liin, Gam­bi­an pää­kau­pun­kiin. Lä­he­tys­mat­kam­me Gam­bi­as­sa ja Se­ne­ga­lis­sa on al­ka­nut.

Sy­dä­mes­tä tu­tut

Tun­nen läm­pi­män ai­lah­duk­sen rin­nas­sa­ni, kun näen vas­tas­sa ole­vat us­ko­nys­tä­vät. Läm­min on myös Joh­nin ja ys­tä­vien en­si­ta­paa­mi­nen. Pyhä Hen­ki ih­meel­li­ses­ti yh­dis­tää Ju­ma­lan omia.

Tul­tu­am­me au­tol­le ta­paam­me kul­jet­ta­jan, mat­kan ai­ka­na tai­ta­vak­si aja­jak­si osoit­tau­tu­van mie­hen. Hä­nen juh­la­va asun­sa ker­too, et­tä nyt on per­jan­tai, mus­li­meil­le mer­ki­tyk­sel­li­nen päi­vä. Mat­kam­me en­sim­mäi­siä teh­tä­viä ovat va­luu­tan vaih­to ja ve­si­pul­lo­jen os­to au­to­mat­ko­jen tar­peel­li­sek­si vir­voi­tuk­sek­si.

Ajam­me ma­ja­paik­kaam­me. Siel­lä on hyvä le­väh­tää ja val­mis­tau­tua seu­raa­vaan päi­vään. Ju­ma­lan puo­leen nou­se­vat ru­kouk­sem­me hä­nen siu­naus­taan val­ta­kun­tan­sa työl­le ano­en.

Ju­ma­lan sana et­sii ja löy­tää

Au­to kul­kee jon­kin mat­kaa pääl­lys­tet­tyä pää­tie­tä pit­kin, kun­nes se tai­ta­vas­ti las­keu­tuu as­fal­til­ta hiek­kai­sel­le pien­ta­reel­le löy­tääk­seen seu­raa­val­le seu­ra­pai­kal­le joh­ta­van ku­jan. Väis­tel­len peh­meim­mät hiek­ka­sy­vän­teet kul­jet­ta­ja, op­pait­ten oh­jei­ta seu­ra­ten, löy­tää mää­rän­pään.

Nous­tes­sam­me au­tos­ta kat­seem­me suun­tau­tuu suu­ren man­go­puun al­le, toi­ses­sa pai­kas­sa ra­ken­nuk­sen te­ras­sil­le, jos­kus ta­loon joh­ta­val­le ovi­au­kol­le ja niin olem­me seu­ro­jen pi­toon osoi­te­tus­sa pai­kas­sa.

Mo­nis­sa seu­ra­ti­lai­suuk­sis­sa ta­paan us­ko­nys­tä­viä, tut­tu­ja edel­li­sil­tä mat­koil­ta­ni. Pai­kal­le ko­koon­tu­nei­ta ter­veh­dim­me Ju­ma­lan ter­veen toi­vo­tuk­sel­la.

Eri ti­lai­suuk­sis­sa seu­ra­vie­rai­den mää­rä vaih­te­lee muu­ta­mas­ta hen­ges­tä noin seit­se­mään­kym­me­neen ih­mi­seen. Mo­nin pai­koin isän­tä­vä­en naa­pu­rus­toa saa­puu seu­ra­ti­lai­suu­teen ja sana kos­ket­taa. Ju­ma­lan kut­su vie­lä löy­tää vas­taa­not­ta­vais­ta sy­dä­men maa­pe­rää.

Seu­roi­hin osal­lis­tu­jien mää­rä ei muu­ta Ju­ma­lan val­ta­kun­nan sa­no­maa. Ju­ma­lan sana kuu­luu yh­tä täy­te­nä pie­nel­le kuu­li­ja­jou­kol­le kuin suu­rel­le­kin vä­ki­mää­räl­le. Läs­nä vain yk­si ih­mi­nen, vuo­teen oma­na ole­va per­hee­näi­ti, ot­taa mie­lel­lään vas­taan ter­vei­set Ame­ri­kan ja Suo­men us­ko­vai­sil­ta. Hä­nen vuo­teen­sa ää­rel­lä kuu­luu hy­vän sa­no­man ydin: syn­ti­si ovat an­teek­si­an­ne­tut Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä.

Ka­las­ta­jan saa­lis on Ju­ma­la an­ti

Muu­ta­mi­na aa­mu­päi­vi­nä on mah­dol­li­suus ho­tel­li­a­lu­een rau­hal­li­ses­sa kol­kas­sa val­mis­tau­tua tu­le­vaan seu­ra­ti­lai­suu­teen. Tuu­li At­lan­til­ta ke­ven­tää hel­teis­tä sää­tä. Erääl­tä päi­väl­tä nou­see mie­lee­ni kuva tuon mah­ti­pon­ti­sen me­ren ää­rel­tä.

Au­rin­ko luo hui­kai­se­van ki­mal­luk­sen me­ren lai­nei­siin. Pai­kal­li­set mie­het, kym­men­kun­ta, kah­laa­vat me­reen, vas­ten ki­mal­lus­ta, verk­ko kä­sis­sään. Het­ken ku­lut­tua, ve­den yl­tä­es­sä mie­hiä puo­li­rei­teen, yh­tei­nen ete­ne­mi­sen ryt­mi yh­dis­tää voi­mat ja verk­ko vis­kau­tuu mah­dol­li­sim­man kau­as koh­ti ulap­paa. Sa­man tien al­kaa yh­tei­nen työ ver­kon ve­tä­mi­sek­si ran­taan. Kym­me­net ho­pe­a­kyl­jet hoh­ta­vat ver­kon sil­mis­sä. Saa­lis on run­sas.

Näky nos­taa mie­lee­ni Raa­ma­tun mo­nis­ta ka­las­ta­jiin liit­ty­vis­tä ker­to­muk­sis­ta yh­den. Et­sin sen ja löy­dän Mat­teuk­sen evan­ke­liu­min nel­jän­nes­tä lu­vus­ta: ”Kun Jee­sus kul­ki Ga­li­le­an­jär­ven ran­taa, hän näki kak­si vel­jes­tä, Si­mo­nin, toi­sel­ta ni­mel­tä Pie­ta­rin, ja hä­nen vel­jen­sä And­re­ak­sen. He oli­vat heit­te­le­mäs­sä verk­koa jär­veen, sil­lä he oli­vat ka­las­ta­jia. Jee­sus sa­noi heil­le: Läh­te­kää mi­nun mu­kaa­ni. Minä teen teis­tä ih­mis­ten ka­las­ta­jia.”

Hän on kans­sam­me joka päi­vä

Ka­las­tus­sää ei ole ih­mi­sen ar­vi­oi­ta­vis­sa. Hyvä on men­nä, kun kut­su kuu­luu ja työ­hön lä­he­te­tään. Olem­me vain ver­kon heit­tä­jiä. Iloit­sem­me sii­tä, kun ta­paam­me ih­mi­sen, jon­ka Ju­ma­la on he­rät­tä­nyt et­si­mään rau­haa sie­lul­leen. Iloit­sem­me, kun ta­paam­me ih­mi­sen, joka syn­nis­tä va­paut­ta­van evan­ke­liu­min al­la on saa­nut omis­taa us­kon hen­ki­lö­koh­tai­se­na lah­ja­na Ju­ma­lal­ta. Pyhä Hen­ki saa ol­la hä­nen tie­tään va­lai­se­mas­sa. Ju­ma­lan lap­set toi­sis­saan nä­ke­vät tuon va­lon, kuin ho­pei­sen ki­mal­luk­sen ka­lan kyl­jes­sä.

Jään vie­lä het­kek­si seu­raa­maan vai­kut­ta­vaa nä­ky­mää. Ju­ma­lan luo­ma luon­to on ri­kas. Ri­kas, ku­ten hä­nen ar­mon­sa­kin. Ar­mon run­saut­ta ju­lis­te­taan tuol­la­kin seu­dul­la, län­ti­ses­sä Af­ri­kas­sa, At­lan­tin val­ta­me­ren ran­nan val­ti­ois­sa, Gam­bi­as­sa ja Se­ne­ga­lis­sa. Ju­ma­lan­lap­set siel­lä, ku­ten kaik­ki­al­la, kai­paa­vat elä­vän ve­den vir­voi­tus­ta. On tur­val­lis­ta kuul­la työ­to­ve­rin roh­kai­se­van, et­tä Ju­ma­la kyl­lä aut­taa. Nois­sa sa­nois­sa kuu­lu­vat sa­mal­la Jee­suk­sen sa­nat: ”Läh­te­kää mi­nun mu­kaa­ni”. Olem­me kah­den ja mei­tä on kol­me.

Veik­ko Si­vu­la