Olin tä­män kuun alus­sa lä­he­tys­mat­kal­la Gui­ne­as­sa. Kä­vim­me Nze­re­ko­res­sa ja Co­nak­rys­sä, vie­rai­lim­me mo­nis­sa ko­deis­sa ja pi­dim­me seu­ro­ja niin ky­lä­ta­lois­sa kuin puu­tar­hois­sa­kin. Olin mat­kal­la to­go­lai­sen pu­hu­jan Nic­ho­las De­hin ja Gam­bi­as­sa asu­van gui­ne­a­lai­sen Alp­hon­se Ha­ban kans­sa. Alp­hon­se tulk­ka­si pu­het­tam­me ja isän­nöi mat­kaam­me.

Yh­des­sä seu­ra­pai­kas­sam­me Nze­re­ko­ren alu­een ky­läs­sä kä­vim­me en­sin ter­veh­dys­käyn­nil­lä erään per­heen luo­na. Seu­roi­hin tuli osa tuon per­heen vä­es­tä, ja moni ha­lu­si us­koa syn­tin­sä an­teek­si. äi­ti ei tul­lut seu­roi­hin. Pa­la­sim­me vie­lä tuon per­heen luok­se ruo­kai­le­maan. Nic­ho­las pu­hut­te­li per­heen äi­tiä ja sa­noi, et­tä pal­jon hy­vää on tä­nään ta­pah­tu­nut, mut­ta yk­si vie­lä puut­tuu. Et­kö si­nä­kin ha­lu­ai­si us­koa? äi­ti vas­ta­si, et­tä vie­lä ei ole ai­ka.

Avi­o­mies vie­rel­lä mel­ko pai­nok­kaas­ti ke­hot­ti, et­tä tämä on hyvä asia, kyl­lä si­nun­kin pi­tää us­koa syn­nit an­teek­si. Al­fons tyyn­nyt­te­li ja sa­noi, et­tä us­ko on asia, jota ei voi vä­ki­sin ja voi­mal­la ke­nel­le­kään an­taa. Tuos­sa tuo­ki­os­sa sy­väl­le mie­lee­ni pai­nui kuva, kun per­heen noin kym­men­vuo­ti­as lap­si, joka oli ol­lut seu­rois­sa mu­ka­na, yrit­ti nos­taa äi­tin­sä kät­tä ylös. Hän oli huo­man­nut, et­tä se, joka ha­lu­aa us­koa, te­kee niin. Mut­ta äi­ti siir­si lap­sen­sa nos­ta­van kä­den syr­jään.

Tar­koi­tuk­se­nam­me oli ajaa Ete­lä-Gui­ne­as­sa si­jait­se­vas­ta Nze­re­ko­res­ta suo­raan pää­kau­pun­kiin Co­nak­ryyn, jos­sa oli­si vii­mei­set seu­rat. Mat­ka oli hi­taam­pi kuin en­na­koim­me, ja pää­tim­me jää­dä vä­lil­le yö­py­mään. Al­fons soit­ti läh­tö­paik­kam­me isän­näl­le Nze­re­ko­reen ja ker­toi, et­tä py­säh­dym­me yök­si. Tuo hen­ki­lö oh­ja­si Al­fon­son soit­ta­maan su­ku­lais­mie­hel­leen, joka asuu py­säh­dys­pai­kas­sam­me. Kun il­lal­la tu­lim­me kau­pun­kiin, oli mies mei­tä vas­tas­sa ja opas­ti mei­dät ho­tel­lil­le. Pyy­sim­me hä­net syö­mään kans­sam­me.

Ruo­an jäl­keen ky­syim­me, et­tä sai­sim­me­ko ker­toa, mik­si olem­me täl­lä mat­kal­la. Hän sa­noi kuu­le­van­sa mie­lel­lään mat­kam­me syyn. Nic­ho­las ker­toi, et­tä olem­me sik­si liik­keel­lä, et­tä jos yk­si­kin ih­mi­nen, joka tun­tee ole­van­sa syn­ti­nen, ha­lu­aa us­koa syn­tin­sä an­teek­si, niin saar­naam­me syn­tien an­teek­si­an­toa. Mies sa­noi tun­te­van­sa, et­tä on syn­ti­nen. Kun ky­syim­me, ha­lu­aa­ko hän, et­tä ju­lis­tam­me hä­nel­le syn­nin­pääs­tön, mies vas­ta­si ha­lu­a­van­sa.

Tuo vii­si­mi­nuut­ti­nen opet­ti sii­tä, kuin­ka us­koa ei tar­vit­se ra­ken­taa, vaan Ju­ma­la val­mis­taa ih­mi­sen ja yk­sin­ker­tai­ses­ti lah­joit­taa us­kon. Kun tar­jo­sim­me hä­nel­le kor­vaus­ta tak­si­mat­kas­ta ho­tel­lil­le, hän ei ha­lun­nut ot­taa ra­haa vas­taan vaan sa­noi, et­tä se mat­kan hin­ta ei ole min­kään ar­voi­nen sii­hen ver­rat­tu­na, mitä hän on nyt saa­nut. Aa­mul­la en­nen läh­tö­äm­me hän tuli vie­lä ho­tel­lil­le toi­vot­ta­maan hy­vää mat­kaa ja Ju­ma­lan rau­haa.

Eri­tyi­ses­ti mat­kal­ta jäi mie­lee­ni eräs per­he, jon­ka ko­to­na kä­vim­me use­aan ker­taan. Per­heen vä­lit oli­vat niin läm­pi­mät ja suh­tau­tu­mi­nen kaik­kiin ih­mi­siin oli niin ys­tä­väl­lis­tä, et­tä en en­nen ole sel­lais­ta näh­nyt. Omien, las­ten kas­vat­ta­mi­seen liit­ty­vien ki­pu­je­ni al­la ky­se­lin, et­tä voi­sit­te­ko ker­toa, mitä mi­nun pi­täi­si teh­dä, et­tä minä sai­sin ko­to­na­ni luo­tua sa­man­lais­ta läm­pöä ja vä­lit­tä­mis­tä, kuin mitä koen tei­dän per­hees­sän­ne. Toi­voin saa­va­ni pari hy­vää käy­tän­nön vink­kiä. Mut­ta vas­taus hä­kel­lyt­ti yk­sin­ker­tai­suu­del­laan ja sy­vyy­del­lään.

– Minä luu­len, et­tä Ju­ma­la aut­taa mei­tä.

Mik­ko Ju­vo­nen