Siinä se on edessäni. Ihan lähellä. Tuijotan sitä anovalla mielellä – pientä ikkunaa – kuten niin monesti ennenkin. Hetki on jotenkin sähköinen, harraskin.
Tartun kädelläni pyöreään nappiin, kierrän sitä ja painan. Pidän joitakin sekunteja pohjassa. Sitten toinen käteni nousee. Sen sormi ojentuu toista nappia, noin kahden sentin pituista tappia kohti. Mielessäni on iso jännitys. Ehkä jotain samanlaista kuin Ameriikan avaruuskeskuksessa, jossa vuosien työ on juuri huipentumassa. Siellä jonkun sormi nousee, ehkä hiukan vapiseekin aloittaessaan avaruusraketin lähtölaskentaa: ten, nine, eight, seven…
Minä omassa aluksessani jännittyneenä. Sydän pampattelee hiukan kiihtyneemmin, kesän lämmin aamu tuntuu jotenkin kuumalta. Pieni liike olisi saatava aikaiseksi. Vain yksi sentti, niin pieni liike.
Miten onkaan joskus niin vaikeaa saada aikaiseksi jotain sellaista, mihin tarvitaan hirmuisen yksinkertainen ja pieni fyysinen ponnistus? Tulee mieleen vaikkapa tilanne, jossa on tullut jotain setvittävää ja olisi saatava aikaiseksi puhelu sille toiselle osapuolelle. Puhelimen näytöllä näkyy hänen nimensä ja numeronsa. Painanko sitä vai hipaisenko hiukan ohi ja koetan unohtaa?
Palaan takaisin alukseeni. Oikea käsi pitää nappia kierrettynä pohjassa. Vasen etusormi on tapissa kiinni. No nyt painan. Musta tappi työntyy sisään, kuuluu naksaus. Ei pelkästään kuulu, kyllä se ihan tuntuu sormessa. Tuijotan herkeämättä pientä ikkunaa. Se on oikeasti pieni, noin 1x2 senttimetriä. Läpinäkyvä osa on ehkä lasia tai muovia. Vavahtiko sen takana jokin?
Mitään ei tapahtunut. Irrotan keskisormen tapista. Olinkohan jotenkin hätäinen? Toistan kaikki temput uudestaan mutta pyöreää nappia pidän pidempään pohjassa. Naksautus. Ei, kaikki on edelleen ennallaan. Vapautan kummatkin napit perusasentoon. Ehkä jossain olisi ohje, joka kertoisi parhaimman tavan ja tulisi ymmärrystä lisää tähän touhuun.
Sentti.
Siis niin pieni liike pitäisi saada aikaiseksi kahdella erilaisella napilla, mutta se ei nyt onnistu. Ilma tuntuu jotenkin entistä kuumemmalta. Huokaisuttaa. Mitä jos tämä ei onnistu? Kyllähän se vaikeuttaisi monella tapaa perheemme reissua. Ei paljoa laulata. Ehkä Jumala kuulee näitä huokauksia. Onhan hän luvannut. Haluan uskoa niin.
Seuraavalla kerralla painan pyöritettävää nappia tosi pitkään. Sitten painan mustaa tappia. Naksaus. Painan heti uudestaan. Naksaus. Pohh.
Hei, kuuluiko sieltä pohh? Liikahtikohan pienen ikkunan takana jotain ihan pienesti? Ehkä. Jotenkin tulee toiveikkaampi olo. Jospa tämä tästä!
Ja sitten, useamman yrityksen ja pettymyksen jälkeen, se tapahtuu! Tunne kuin avaruuskeskuksessa raketin noustessa tähtiä kohti. Siinä se nyt tapahtuu, ihan silmieni edessä. Kyllä nyt voisi joku juhlamusiikki soida taustalla. Finlandia-hymni sopisi hyvin, kun herkeämättä seuraan pientä punaista viivaa, joka pienessä ikkunassa lähtee liikkumaan valkoisen alueen päältä oikealle. On ihan pyhän tuntua ilmassa, kun hyvin rauhallisesti, suorastaan juhlallisesti se siirtyy sentin matkansa oikealla. Siinä se nyt on, pysähdyksissä vihreän alueen päällä. Se on pysähdyksissä juuri siinä kohtaa, minne toivoin sen menevän. Ihan valtava riemun ja onnen tunne täyttää sisimpäni!
Päästän käteni irti napeista ja nappaan kaapista maalarinteippiä. Pyörittelen sitä oikeinkin riittävästi nappien ympärille, jottei lapsemme pystyisi vääntämään niitä. Jos se pääsisi tapahtumaan, siirtysi punainen viiva muutamassa sekunnissa sentin verran vasempaan. Jos se jäisi meiltä aikuisilta huomaamatta, tulisi siitä isoa harmia. Ei kiitos! Paljon teippiä siis.
Mauno Kinnunen
Menen aluksestani pihan poikki kotiimme. Askel on kyllä kevyt, tekisi mieli hypähdellä. Vaimo-kullalle saan kertoa hyviä uutisia:
Arvaa mitä! Tuo meijän vanha asuntovaunumme yllätti taas! Se viiva liikahti, jääkaappi lähti toimimaan! Aika monesti sitä sai naksutella, mutta nyt saamme sinne paljon ruokaa, ja Suviseuroissa on huomattavasti helpompaa olla ison perheemme kanssa.
Elämän pienet matkat voivat olla joskus hyvin isoja. Aivan äärettömän iso on se matka, joka on ihmissilmälle näkymättömän pieni, mittaamaton. Se tapahtuu ihmisen sisimmässä, kun synnin turruttama sielu alkaakin kokea synnin hätää ja kaipuuta Jumalan yhteyteen. Eikö Raamatun tuhlaajapojallekin käynyt niin, että yhtäkkiä löysi itsensä kaiken menettäneenä ja tuli halu muutokseen? Tuli halu palata isän kotiin. Ja pian, siellä tien pölypilven keskellä, isä riensi lastaan vastaan. Tapahtui ihmiselämän suurin liikahdus – sai kadonnut siirtyä takaisin löydettyjen joukkoon, isän yhteyteen.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys
Ilmoitukset
Värityskirja kukkien ja perhosten ystäville. Värityskirjan paperi on hieman paksumpaa, joten väritystä voi kokeilla erilaisilla tekniikoilla.