Tuo­mas Hän­ni­nen

Teksti: Tuomas Hänninen. Kuvitus: tekoäly

Syk­syl­lä 2022 va­el­sim­me Ta­pio Huh­dan­pään kans­sa le­gen­daa­ris­ta To­ra­ham­paan lenk­kiä. Rei­tin kor­keim­mal­la koh­dal­la, kään­tö­pis­tees­sä, koh­ta­sim­me es­pan­ja­lai­sen va­el­ta­jan. Pit­kä­tuk­kai­nen mies, rep­pu se­läs­sä ja peu­ka­lot re­pun­vii­lek­keis­sä, kul­ki pää ku­ma­ras­sa pol­kua eteen­päin kuin mies, joka tie­si mi­hin oli me­nos­sa – tai ai­na­kin esit­ti tie­tä­vän­sä. Ki­veen maa­lat­tu opas­te ker­toi: ”Fa­ta­ga 7 h”.

Ar­ve­lin mie­hen ole­van mat­kal­la Fa­ta­gaan ja ky­syin hä­nen reit­tin­sä tar­koi­tus­ta. Oi­kein ar­va­sin: hän oli mat­kal­la ky­lään, ai­koi kä­vel­lä sin­ne ja pa­la­ta ko­tiin vai­mon­sa kyy­dis­sä. Nok­ke­laa, et­tä vai­mo oli men­nyt edel­tä au­tol­la.

Aja­tus jäi itä­mään. En­tä jos me­kin kul­ki­sim­me tuon sa­la­pe­räi­sen rei­tin? Kar­tat esiin, reit­ti­tut­ki­mus käyn­tiin, ja kiin­nos­tus vain kas­voi. Pää­tim­me läh­teä. Kos­ka reit­ti oli meil­le tun­te­ma­ton, pää­tim­me teh­dä sii­tä tie­dus­te­lu­ret­ken: pie­ni, hy­vä­kun­toi­nen ryh­mä, ke­vyt va­rus­tus ja avoin mie­li.

Vuo­si vaih­tui, ja pää­tös vah­vis­tui. Läh­tö­päi­väk­si va­li­koi­tui lau­an­tai 14.1.2023. Aa­mul­la kel­lo seit­se­män kol­me mies­tä – minä, Ta­pio ja Kari – suun­ta­sim­me koh­ti Fa­ta­gaa. Suun­ni­tel­ma oli sel­vä: va­el­taa pe­ril­le ja pa­la­ta Mas­pa­lo­ma­siin Fa­ta­gas­ta klo 18.20 läh­te­väl­lä päi­vän vii­mei­sel­lä bus­sil­la.

Matkamme alussa ja aurinko vielä selän takana. Tapio Huhdanpää (vas.) ja Kari Inkeroinen.

Tuomas Hänninen

Aa­mu oli vii­leä ja mie­het hil­jai­sia. Au­rin­ko nou­si ho­ri­son­tis­ta läm­mit­tä­mään sel­kääm­me. Me ete­nim­me tu­tuk­si tul­lut­ta To­ra­ham­paan reit­tiä pit­kin. Lo­pul­ta saa­vuim­me koh­taan, jos­sa olim­me ai­em­min ta­van­neet es­pan­ja­lai­sen va­el­ta­jan. Sii­tä kään­nyim­me kul­ke­maan koh­ti uut­ta, jän­nit­tä­vää pol­kua: ”Fa­ta­ga 7 h”.

Au­rin­ko pais­toi nyt sel­käm­me ta­kaa, ja pol­ku erot­tui sel­ke­äs­ti. Va­el­lus su­jui ke­pe­äs­ti, ja noin kol­men tun­nin ku­lut­tua vas­taan pä­räyt­ti jouk­ko moot­to­ri­pyö­räi­li­jöi­tä. He py­säh­tyi­vät, ja ky­syim­me reit­tiä Fa­ta­gaan. Olim­me oi­keil­la jäl­jil­lä. He neu­voi­vat, et­tä kä­ve­ly­reit­ti er­ka­nee hie­man en­nen kuin pol­ku las­keu­tuu ky­lään. Kii­tim­me, jat­koim­me mat­kaa ja nau­tim­me vä­lil­lä eväi­tä au­rin­gon läm­mös­sä. Kä­vim­me myös ihas­te­le­mas­sa Fa­ta­gan kan­jo­nin jyl­hää reu­naa ja näim­me ky­lään joh­ta­van au­to­tien.

Fatagan kylä on syvän kanjonin pohjalla.

Tuomas Hänninen

Puo­len­päi­vän jäl­keen saa­vuim­me ky­län ylä­puo­lel­le. Fa­ta­ga le­vit­täy­tyi al­lam­me, 200–300 met­riä alem­pa­na. Mut­ta alas vie­vä rin­ne oli kuin vuo­ris­to­ra­ta il­man kis­ko­ja, jyrk­kä ja ar­vaa­ma­ton. Et­sim­me po­lun al­kua, mut­ta tur­haan. Kel­lo lä­hes­tyi kah­ta, ja oli teh­tä­vä pää­tös: joko läh­dem­me et­si­mään uut­ta reit­tiä alas tai pa­laam­me sa­maa tie­tä ta­kai­sin en­nen au­rin­gon­las­kua. Va­lit­sim­me jäl­kim­mäi­sen. Pet­ty­mys kir­ve­li, mut­ta koti kut­sui.

Pa­luu­mat­ka al­koi reip­paas­ti. Mut­ta pian huo­ma­sim­me, et­tä au­rin­ko pais­toi nyt suo­raan kas­voi­hin – toi­sin kuin aa­mul­la. Pol­ku, joka ai­em­min oli sel­keä, ka­to­si va­lon ja var­jo­jen leik­kiin. Pian olim­me ek­syk­sis­sä. Yri­tim­me ha­ra­voi­da maas­toa, mut­ta pol­kua ei löy­ty­nyt. Mas­pa­lo­ma­sin ran­ta nä­kyi jo kau­kai­suu­des­sa, jo­ten pää­tim­me suun­na­ta sitä koh­ti – kuin La­pis­sa kon­sa­naan, kun suun­ta on sel­vä ja mai­se­ma ava­ra.

Edes­säm­me ko­ho­si har­jan­ne kah­den kan­jo­nin vä­lis­sä. Se näyt­ti joh­ta­van suo­raan koh­ti mää­rän­pää­täm­me, ja kii­reh­dim­me sen har­jal­le. Kel­lo oli 16.00, kun har­jan­ne päät­tyi kuin veit­sel­lä lei­ka­ten. Edes­sä, va­sem­mal­la ja oi­ke­al­la, oli kym­me­niä met­re­jä suo­raa pu­do­tus­ta. Ei pol­kua, ei vaih­to­eh­toa. Ta­kai­sin­päin oli­si mat­kaa 10–20 ki­lo­met­riä. Au­rin­ko las­ki­si kah­den tun­nin ku­lut­tua. Kat­soin to­ve­rei­ta­ni ja ky­syin: ”On­ko nyt se het­ki, kun pyy­de­tään apua?” Ta­pio nyök­kä­si ja sa­noi: ”Kyl­lä­hän sen ai­ka al­kaa nyt ol­la.” Pää­tim­me yk­si­mie­li­ses­ti: ”Mak­soi mitä mak­soi, ti­la­taan he­li­kop­te­ri­kyy­ti ko­tiin.”

Kai­voin pu­he­li­men esiin ja soi­tin hä­tä­nu­me­roon 112. On­nek­si kent­tää riit­ti. Pian lan­gan pää­hän saa­tiin eng­lan­nin­kie­li­nen päi­vys­tä­jä. Ker­roin ti­lan­teem­me: olim­me jyr­kän­teen pääl­lä, um­pi­ku­jas­sa, ja au­rin­ko oli las­ke­mas­sa. Si­jain­nin pai­kan­ta­mi­nen oli haas­te, kun­nes eh­do­tin, et­tä lä­het­täi­sin si­jain­tim­me What­sAp­pil­la. Sain nu­me­ron, lä­he­tin si­jain­nin, ja pian tuli vas­taus: ”Tie­däm­me mis­sä olet­te.” Vie­lä var­mis­tet­tiin: ”Olet­te­ko kan­jo­nin poh­jal­la vai har­jan­teen pääl­lä?” ”Har­jan­teel­la”, vas­ta­sim­me. ”Py­sy­kää pai­kal­lan­ne. Pe­las­tus­kop­te­ri on tu­los­sa.”

Aurinko oli jo katoamassa horisonttiin.

Tuomas Hänninen

Heti puhe­lun pää­tyt­tyä näim­me, kuin­ka pe­las­tus­kop­te­ri nou­si il­maan Ba­hia Fe­li­zin ter­mi­naa­lis­ta. Se lä­hes­tyi, kaar­toi ylä­puo­lel­lam­me ja ka­to­si sit­ten ta­kai­sin Fa­ta­gan suun­taan. ”Ne ei näh­neet mei­tä”, ar­ve­lim­me. Mut­ta pää­tim­me py­syä oh­jees­sa: ei lii­ku­ta. Il­ta vii­le­ni. Kai­voim­me tuu­len­pi­tä­viä vaat­tei­ta esiin, ja­oim­me nii­tä ja eväi­tä. Ta­pi­on ru­si­nat te­ki­vät hy­vin osot­te­li­joil­le kaup­pan­sa. Mie­tim­me jo va­ra­suun­ni­tel­maa: jos kop­te­ri ei tule, jääm­me yök­si ja pa­laam­me aa­mul­la tu­lo­rei­til­le et­si­mään pol­kua.

Sit­ten, kuin jän­ni­tys­näy­tel­mäs­sä, al­koi kuu­lua kop­te­rin ää­ni Fa­ta­gan suun­nal­ta. Kel­lo oli 18.10. Au­rin­ko oli juu­ri hy­väs­te­le­mäs­sä ho­ri­sont­tia las­keu­tu­ak­seen le­pää­mään sen taak­se. Kop­te­ri saa­pui, näki mei­dät ja al­koi et­siä las­keu­tu­mis­paik­kaa. Ker­ran se jo las­keu­tui niin, et­tä ja­lak­set hi­pai­si­vat maa­ta, mut­ta paik­ka oli lii­an ka­pea. Uu­si yri­tys ja nyt kone las­keu­tui har­jan­teel­le. Ovi au­ke­si, ja ulos as­tui en­si­hoi­ta­ja, joka huu­si Ka­ril­le: ”Hat­tu pois pääs­tä!” Pro­pel­lien pyör­re oli­si vie­nyt sen men­nes­sään. Ka­rin häm­mäs­ty­nyt il­me syö­pyi py­sy­väs­ti mie­lee­ni.

Kopteri saapui viimein ja etsii lasketumispaikkaa.

Tuomas Hänninen

Mei­dät ta­lu­tet­tiin vuo­ro­tel­len ku­ma­ras­sa ko­nee­seen, tur­va­vyöt kiin­ni ja moot­to­rit ul­vo­en nou­sim­me il­maan. Mat­ka koh­ti Ba­hia Fe­li­zin ter­mi­naa­lia al­koi. Ko­neen pe­rä­mie­hel­le mai­nit­sin pal­vel­lee­ni Suo­men il­ma­voi­mis­sa. Hän nyök­kä­si ja ker­toi sen heti kap­tee­nil­le. Il­mei­ses­ti ja to­vot­ta­vas­ti se teki vai­ku­tuk­sen?

Las­keu­duim­me ter­mi­naa­lin eteen. Oli mak­sun ai­ka. Ky­syin va­ro­vas­ti: ”Pal­jon­ko tämä lys­ti mak­saa?” ”Ei mi­tään”, kuu­lui vas­taus. Yri­tim­me tar­jo­ta 20–30 eu­roa kah­vi­ra­hak­si, mut­ta he kiel­täy­tyi­vät. ”Me ha­lu­am­me vil­pit­tö­mäs­ti aut­taa ih­mi­siä”, he sa­noi­vat. Olim­me hä­mil­lään ja kii­tol­li­sia.

Vie­lä oli yk­si haas­te: mi­ten ko­tiin? Ky­syin tak­sia, ja mei­dät oh­jat­tiin is­tu­maan ter­mi­naa­lin eteen. Het­ken ku­lut­tua tak­si kaar­toi pi­haan. Mat­ka jat­kui. Jäin kyy­dis­tä San Agustí­nis­sa, toi­set jat­koi­vat Playa del Ing­le­siin.

Kun ava­sin ko­ti­o­ven, Mir­ja kat­soi mi­nua yl­lät­ty­nee­nä ja ky­syi: ”Nyt­kö sinä jo tu­lit?” Hy­myi­lin. ”Tu­lin. Kop­te­ril­la.”

Ilmeet kertovat mielialan; kopteriryhmä oli syntynyt. Tapio Huhdanpää (vas.), Kari Inkeroinen ja Tuomas Hänninen.

Tuomas Hännisen kuvagalleriasta

Mitä opim­me 14.1.2023?

Kun vuo­ris­to kut­suu, se ei ai­na ker­ro, mi­ten pää­set ta­kai­sin.

• Va­el­lus­ryh­mäs­sä on ol­ta­va ai­na vä­hin­tään kol­me hen­keä. Yk­si voi louk­kaan­tua, toi­nen jää aut­ta­maan – ja kol­mas ha­kee apua. Yk­sin olet vain ta­ri­na odot­ta­mas­sa lop­pu­aan.

• Mas­pa­lo­ma­sin ta­kai­nen vuo­ris­to ei var­si­nai­ses­ti ek­sy­tä – mut­ta se joh­dat­taa si­nut hel­pos­ti um­pi­ku­jaan, jos­sa jo­kai­nen suun­ta on vää­rä.

• Saa­ren hui­puil­ta näet me­ren lä­hes kaik­ki­al­le. Suun­ta on sel­vä, mut­ta tie sin­ne ei ole.

• Pelk­kä kom­pas­si­suun­ta ei rii­tä. Reit­tien ul­ko­puo­lel­la ete­ne­mi­nen voi muut­tua ki­vi­sek­si pai­na­jai­sek­si.

• Yh­täk­kiä huo­maat: joka puo­lel­la on rot­ko. Ta­ka­na jyr­kän­ne, edes­sä tyh­jyys. Um­pi­ku­ja ei ai­na näy­tä sil­tä kar­tal­la.

• Pa­luu voi tar­koit­taa kym­me­niä li­sä­ki­lo­met­re­jä. Ja kyl­lä, ylä­mä­keen.

• Pol­ku, joka aa­mul­la oli sel­keä, ka­to­aa il­ta­päi­vän vas­ta­va­loon kuin kan­gas­tus. Au­rin­ko se­län ta­ka­na on va­el­ta­jan pa­ras ys­tä­vä.

• Vas­ten au­rin­koa kul­kies­sa pol­ku hä­vi­ää. Sil­loin kul­jet enem­män toi­von kuin tie­don va­ras­sa.

• Va­el­la vain mer­ki­tyil­lä rei­teil­lä. Ne on teh­ty syys­tä ja usein ve­rel­lä, hiel­lä ja ek­sy­neil­lä ja­loil­la.

• Vet­tä ja ener­gi­aa on ol­ta­va mu­ka­na enem­män kuin luu­let tar­vit­se­va­si. Näl­kä ei kysy, mis­sä olet.

• Vaat­tei­ta on ol­ta­va niin, et­tä pär­jäät yön yli tuu­li­ses­sa vuo­ris­tos­sa. Kos­ka jos­kus yö tu­lee, vaik­ka et sitä suun­ni­tel­lut.

• Tas­ku­lamp­pu ja tu­li­ti­kut ei­vät pai­na pal­joa, mut­ta nii­den puu­te pai­naa pi­me­äs­sä.

• Jo­kai­sel­la ryh­män jä­se­nel­lä tu­li­si ol­la oma pie­ni en­si­a­pu­pak­kaus. Kos­ka jos­kus juu­ri sinä olet se, joka kaa­tuu.

• Pu­he­lin­verk­ko ka­to­aa jo noin 10 ki­lo­met­rin pääs­sä Mas­pa­lo­ma­sis­ta. Sil­loin olet yk­sin.

• Sääs­tä pu­he­li­men ak­kua. Vii­mei­nen pro­sent­ti voi ol­la se, jol­la kut­sut kop­te­rin.

• Pää­tä avun pyy­tä­mi­ses­tä en­nen au­rin­gon­las­kua. Pi­me­äs­sä ei pe­las­te­ta ke­tään, ai­na­kaan hel­pos­ti.

• Ryh­mäs­sä on hyvä ol­la edes yk­si, joka osaa eng­lan­tia. “Help!” on hyvä al­ku, mut­ta ei rii­tä pit­käl­le.

• Hä­tä­nu­me­roon 112 saa yh­tey­den What­sApp-vies­til­lä nu­me­roon +34 606 412 112. Tal­len­na se nyt; ei sit­ten, kun sor­met tä­ri­se­vät.

• Goog­le-kään­tä­jä on ys­tä­vä­si, kun sa­nat lop­pu­vat. Käy­tä sitä vies­tiä laa­ties­sa.

• Tie­dä, mi­ten pu­he­li­mel­la lä­he­te­tään paik­ka­tie­to. Se voi ol­la tär­kein tie­to, jon­ka jaat.

• Me soi­tim­me 112:een klo 16.30. Kop­te­ri saa­pui klo 18.04.

• Pe­las­tus­pal­ve­lu oli te­ho­kas, yl­lät­tä­vän ys­tä­väl­li­nen. Ei huu­toa, ei syyt­te­lyä. Vain apua.

• Älä hä­tään­ny. Luo­ta. Pidä yl­lä hy­vää miel­tä – vaik­ka ja­lat oli­si­vat ra­koil­la ja mie­li maas­sa.

• Ju­ma­la on hyvä. Ja jos­kus hän lä­het­tää he­li­kop­te­rin.