Ai­no Sar­va­ri

Mie­he­ni on he­rät­ty­ään jät­tä­nyt ma­kuu­huo­neen oven ra­ol­leen, ja aa­mu­au­rin­ko en­nät­tää oven­ra­os­ta suo­raan tyy­nyl­le­ni. Valo on niin kir­kas ja sen sä­teet kul­tai­set, et­tä hei­lau­tan heti jal­ka­ni lat­ti­al­le ja nou­sen is­tu­maan. Kur­ko­tan kä­siä vuo­ro­tel­len koh­ti kat­toa. Toi­vo­tan it­sel­le­ni hy­vää huo­men­ta ja on­nea päi­vään.

Aa­mu­pa­lan jäl­keen ase­tan jal­kaa­ni ajan ku­lu­es­sa peh­men­neet nah­ka­ken­gät, puen yl­le­ni läm­pi­mim­män vil­la­pai­dan ja pää­hä­ni mu­ka­vim­man pää­hi­neen. As­tun ulos, hen­gi­tän keuh­ko­jen täy­del­tä rai­tis­ta il­maa ja hais­tan maan kos­teu­den vii­le­än yön jäl­keen. Tun­nen tyy­ty­väi­syyt­tä. Va­lit­sen tä­nään sen mie­lui­sim­man rei­tin, joka kul­kee jär­vi­nä­ky­mäl­lä suur­ten ha­vu­pui­den kes­kel­lä.

Tänä vuon­na jär­vi on va­pau­tu­nut jäis­tä ai­van huo­maa­mat­ta, ja nyt tuu­len­vi­re lei­kit­te­lee ku­vi­oil­la ja saa sen pin­nan vä­rei­le­mään. Vas­taan kä­ve­lee koi­ra­nul­koi­lut­ta­jia, pyö­räi­le­viä kou­lu­lai­sia ja lenk­kei­le­viä elä­ke­läi­siä. Sa­tun­nai­sen vas­taan­tu­li­jan kans­sa vaih­dan muu­ta­man sa­nan, ja jaam­me yh­tei­sen ilon al­ka­neen päi­vän va­los­ta.

Mat­kan jat­ku­es­sa huo­mi­o­ni kiin­nit­tyy lat­vus­tos­sa ra­pis­te­le­vaan pör­rö­hän­tään tai no­pe­as­ti py­räh­tä­vään sii­vek­kää­seen. Ih­met­te­len, mi­ten jo­kai­sel­la niis­tä on oma ää­nen­sä ja kai­kil­la val­ta­van pal­jon ker­rot­ta­vaa yh­tä ai­kaa. Ora­va tur­val­li­sen etäi­syy­den pääs­tä kat­se­lee suu­ril­la sil­mil­lään kuu­los­tel­len ai­kei­ta­ni. Sit­ten se juok­see kor­ke­am­mal­le ok­sal­le kat­sah­ta­en suun­taa­ni, hei­lut­taa pör­rö­hän­tää ja nak­saut­taa va­roit­ta­en ym­pä­ris­tö­ään. Ker­ron, et­ten kii­peä pe­räs­sä, vaan kat­se­len vain sen tou­hu­ja. Toi­vo­tan sil­le kaik­kea hy­vää päi­vän puu­hiin.

En­nen nie­men saa­pu­mis­ta ta­paan vie­lä mus­ta­ras­taan, joka yrit­tää ol­la no­pea pii­lou­tu­maan, mut­ta tark­kaa­vuu­te­ni on aa­mul­la hui­pus­saan, ja ha­vait­sen mus­tan lin­nun hel­pos­ti. Au­rin­gon puo­lel­la näen ke­vään us­ka­li­aim­mat si­ni­vuo­kot. Si­ni­sen ruu­su­ke­mai­sen kas­vin te­rä­leh­det ovat vie­lä yön jäl­jil­tä su­pus­sa.

Aset­tau­dun het­kek­si maan ra­jaan kas­vo­tus­ten ku­kan kans­sa. Si­ni­vuo­kot le­vi­ä­vät muu­ra­hais­ten le­vit­tä­mien sie­me­nien avul­la uu­sil­le kas­vu­pai­koil­le. Lap­suu­des­sa­ni si­ni­vuo­kot oli­vat rau­hoi­tet­tu­ja, mut­ta sit­tem­min rau­hoi­tus on päät­ty­nyt.

Muu­ta­mia päi­viä ai­em­min olen ta­van­nut en­sim­mäi­set les­ken­leh­det. Ne kirk­kaan­kel­tai­set my­ke­rö­ku­kat, joi­ta ei kas­va tun­tu­rien tuol­la puo­lel­la.

Kun tark­kai­lee ke­vään ete­ne­mis­tä luon­nos­sa, tu­lee seu­ran­neek­si vuo­de­na­jan vaih­tu­mis­ta toi­sek­si. Tänä vuon­na lu­met ovat su­la­neet en­nen kuin olen ke­vään tu­loa en­nät­tä­nyt odot­taa. Tal­vi väis­tyy, kun lu­men ja jään al­ta luon­to he­rää. Päi­vä pi­te­nee ja va­lon mää­rä kas­vaa. Sa­maan ai­kaan jo en­sim­mäi­set jout­se­net et­si­vät su­la­paik­ko­ja. Iloi­ses­ti juok­se­vaa ke­vät­pu­roa on mu­ka­va kat­sel­la, vaik­ka sen vauh­ti tänä vuon­na yl­lät­tää.

Vir­res­sä 570 ku­va­taan kau­niis­ti va­lon voit­toa pi­mey­des­tä, au­rin­gon pa­luu­ta pi­me­än vuo­de­na­jan jäl­keen ja toi­von he­rää­mis­tä ih­mi­sen sy­dä­mes­sä:

”Luo­mi­sen juh­laa täyn­nä jäl­leen on kaik­ki maa. Kuo­le­man val­lan al­ta elä­mä pulp­pu­aa. Pi­meys lii­kah­taa, au­rin­ko as­tuu esiin, kim­mel­lys syt­tyy ve­siin, jää­kuo­ri ha­jo­aa.

Ju­ma­la hy­vyy­del­lään he­rät­tää sy­vyy­det. Rou­das­ta ha­vah­tu­vat sil­mut ja sie­me­net. Luo­dut nyt lä­hel­leen et­si­vät toi­nen tois­taan, as­tu­vat kam­mi­ois­taan va­pai­na ke­vää­seen.

Sy­dän­ten uu­me­nis­ta kum­pu­aa ylis­tys, kes­kel­tä tur­me­lus­ta rie­mu ja häm­mäs­tys. Kris­tus on voi­mal­laan uu­dek­si kai­ken luo­nut, meil­le­kin rau­han tuo­nut kuol­leis­ta nous­tes­saan.” (Lee­na Suu­tar­la 1984.)

Raa­ma­tus­sa ke­vään mer­kit luon­nos­sa ovat usein sym­bo­li­sia. Ne ker­to­vat Ju­ma­lan uu­dis­ta­vas­ta voi­mas­ta, kuo­le­man voit­ta­mi­ses­ta ja toi­vos­ta. Luo­ma­kun­nan he­rää­mi­nen muis­tut­taa Ju­ma­lan luo­mis­työn ih­mees­tä. Ke­vät on kuk­kien, pui­den sil­mu­jen ja leh­tien puh­ke­a­mis­ta sekä lin­tu­jen lau­lua. Uu­den elä­män puh­ke­a­mi­nen ke­vään kuk­ki­na il­men­tää Ju­ma­lan lu­paus­ta luo­da uut­ta (Jes. 43:18–19) ja tai­vaan lin­tu­jen tark­kai­lu muis­tut­taa Ju­ma­lan huo­len­pi­dos­ta (Matt. 6:26). Ke­vät ja luon­non he­rää­mi­nen tuo­vat­kin mu­ka­naan lu­pauk­sen elä­män jat­ku­vuu­des­ta ja uu­dis­tu­mi­ses­ta: “Ai­van ku­ten maa tuot­taa uut­ta kas­vua, Ju­ma­la lu­paa luo­da uut­ta ih­mi­sen sy­dä­mes­sä” (Jes. 43:19).

Aa­mul­la aloit­ta­ma­ni kä­ve­ly met­sä­pui­den kes­kel­lä saa mi­nut het­kek­si häm­mäs­te­le­mään Ju­ma­lan suu­ruut­ta ja luo­vaa voi­maa. Kat­se siir­tyy omas­ta si­säi­ses­tä maa­il­mas­ta ja aja­tuk­sis­ta ym­pä­ris­töön, ja luon­non ha­vain­noin­ti aut­taa tie­dos­ta­maan vuo­de­nai­ko­jen vaih­te­lun ja ryt­mit­tä­mään omaa elä­mää. Aa­mu­kä­ve­ly­ni on ol­lut it­sel­le­ni lem­pe­ä­nä muis­tu­tuk­se­na omas­ta pai­kas­ta osa­na suu­rem­paa ko­ko­nai­suut­ta, jos­sa mi­nus­ta pi­de­tään huol­ta – ai­van ku­ten luon­non pie­nim­mis­tä­kin kul­ki­jois­ta.