Kes­ki­viik­ko on vii­kon tär­kein ar­ki­päi­vä. Pian puo­len­päi­vän jäl­keen vil­kui­len kel­loa ja mie­tin, et­tä jo­ko­han pos­ti on tul­lut. Saa­pu­nees­ta pos­tis­ta me­nee ai­ka usein mai­nos­pos­ti lu­ke­mat­to­ma­na pa­pe­rin­ke­räys­laa­tik­koon. Päi­vän leh­det lai­tan pi­noon no­ja­tuo­lin vie­rel­le, is­tun ja käyn lu­ke­maan. Pai­kal­li­ses­ta val­ta­leh­des­tä löy­dän pal­jon mie­len­kiin­toi­sia uu­ti­sia Kai­nuus­ta, Suo­mes­ta ja maa­il­mal­ta.

Kun ny­kyi­sin on ai­kaa, luen leh­den koh­tuul­li­sen tark­kaan. Pin­kan vii­mei­se­nä on Päi­vä­mies. Sil­le pi­tää va­ra­ta enem­män ai­kaa ja pa­ran­taa hie­man lu­ku­a­sen­toa ryh­dik­kääm­mäk­si. Mie­tin, lu­en­ko leh­den en­nen kah­vit­te­lua, kah­vin kans­sa vai sen jäl­keen. Jos pää­kir­joi­tuk­sen ot­sik­ko on mie­len­kiin­toi­nen, luen sen usein en­sim­mäi­se­nä. Jos­kus ohi­tan pää­kir­joi­tuk­sen aluk­si ja pa­laan sii­hen vä­hän myö­hem­min. Sana sun­nun­taik­si- ja Mat­ka­e­väs -kir­joi­tuk­set ovat tär­kei­tä. Eh­kä se joh­tuu sii­tä, et­tä olen saa­nut ol­la mo­lem­pia jos­kus kir­joit­ta­mas­sa. Sana sun­nun­taik­si on sil­loin kim­mok­kee­na, kun pi­tää et­siä vii­kon­lo­pul­le sat­tu­van seu­ra­pu­heen teks­tiä. Jot­kut ar­tik­ke­lit saat­ta­vat men­nä ohit­se pi­kai­sel­la lu­vul­la tai muu­ten no­pe­as­ti sil­mäil­len, jos­kus nii­hin jou­tuu pa­laa­maan uu­del­leen. Il­tai­sin saa­tam­me puo­li­son kans­sa käy­dä kes­kus­te­lua leh­des­tä.

– Luit­ko tuon ju­tun? Se on mie­len­kiin­toi­ses­ti ker­rot­tu.

Jos jou­dun myön­tä­mään, et­tä en huo­man­nut, lu­paan kes­kus­te­lun seu­rauk­se­na pa­la­ta ”tirk­ko­maan” leh­den. Yh­tei­nen kes­kus­te­lu voi pa­laut­taa ta­kai­sin leh­den ää­rel­le ja löy­tä­mään siel­tä vie­lä jo­tain uut­ta, mie­len­kiin­tois­ta ja tär­ke­ää.

Il­moi­tus­si­vuis­ta kuo­li­nil­moi­tuk­set py­säyt­tä­vät eri­koi­sen voi­mak­kaas­ti viik­ko toi­sen­sa jäl­keen. Ne pa­laut­ta­vat mie­len muis­to­jen ää­rel­le.

Kau­an sit­ten, 1980-lu­vul­ta al­ka­en kä­vim­me pe­rin­tei­ses­ti syk­syi­sin äi­dit ja isät -lei­reil­lä. Ny­kyi­sin ne tun­ne­taan puo­li­so­lei­rei­nä. Lei­ri oli yk­si vuo­den tär­keis­tä ta­pah­tu­mis­ta. Sitä odo­tet­tiin ja kun se oli ohit­se, al­koi seu­raa­van syk­syn odot­te­lu. Lei­reil­lä muo­dos­tui pal­jon vuo­sia ja vuo­si­kym­me­niä kes­tä­viä ys­tä­vyys­suh­tei­ta. Sa­mat hen­ki­löt saat­toi­vat ol­la seu­raa­vi­na­kin vuo­si­na lei­reil­lä. Vaih­doim­me kuu­lu­mi­sia ja ys­tä­vys­tyim­me en­tis­tä sy­vem­min. Oli voi­maan­nut­ta­vaa kuun­nel­la sa­mas­sa elä­män­ti­lan­tees­sa ole­via avi­o­pa­re­ja. Huo­ma­sim­me, et­tä kun mei­dän van­him­mat lap­sem­me oli­vat seit­se­män­vuo­ti­ai­ta, heil­lä mo­nil­la oli jo seit­se­män­tois­ta, ja nyt nuo­rin oli mu­ka­na vau­nuis­sa. Tuo elä­män­vai­he päät­tyi heil­lä ja meil­lä. Sa­moin päät­tyi­vät lei­reil­lä käyn­nit, mut­ta sa­tun­nai­set ta­paa­mi­set jat­kui­vat.

Muu­ta­mia vuo­sia sit­ten ta­pa­sin vuo­si­kym­me­nien ta­kaa mo­nil­la lei­reil­lä ol­leen isän. Seu­ro­jen jäl­keen pi­me­äs­sä syy­sil­las­sa kä­vim­me ly­hy­en kes­kus­te­lun. Vaih­doim­me kuu­lu­mi­sia ja jat­koim­me kum­pi­kin ar­ke­am­me koh­ti. Ta­pa­sim­me vie­lä uu­del­leen va­loi­sa­na ke­sä­päi­vä­nä Mu­hok­sel­la vuo­den 2019 Su­vi­seu­rois­sa. Vaih­doim­me taas kuu­lu­mi­sia, nyt vä­hän pi­tem­pään. Kes­kus­te­lim­me seu­ra­jär­jes­te­lyis­tä ja ke­huim­me nii­tä, et­tä hy­vin on toi­min­not jär­jes­tet­ty, ei­kä ole moit­ti­mis­ta.

Eri­tyi­ses­ti tuos­ta kes­kus­te­lus­ta mi­nul­le jäi mie­leen hä­nen ker­to­muk­sen­sa eräis­tä seu­rois­ta, jois­sa hän oli pu­hu­nut.

– Roh­kai­sin seu­ra­vä­keä us­ko­maan. Seu­ro­jen jäl­keen eräs mies tuli ter­veh­ti­mään ja ker­toi, et­tä ei ole ai­em­min us­ko­nut, mut­ta hän ha­lu­aa nyt us­koa, kun saar­na­sit tä­män evan­ke­liu­min hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti us­kot­ta­vak­si sin­ne mis­sä is­tut.

Kes­kus­te­lu päät­tyi hy­väs­te­lyi­hin. Em­me tien­neet, et­tä tä­män jäl­keen em­me enää ta­paa toi­si­am­me.

Is­tuin taas ker­ran kes­ki­viik­ko­na Päi­vä­mies kä­sis­sä­ni. Leh­den si­vut kään­tyi­vät jo lop­pu­aan koh­den. Kään­sin esil­le si­vut, jois­sa ovat kuo­li­nil­moi­tuk­set. Py­säh­dyin, hät­käh­din. Pa­la­sin muis­to­je­ni pa­riin. Ys­tä­vä­ni ja tut­tu­ni mo­nil­ta lei­reil­tä, hä­nen ni­men­sä oli ris­tin vie­rel­lä. Kai­paa­maan jäi­vät puo­li­so, lap­set, lap­sen­lap­set, ys­tä­vät, tu­tut ja mo­net muut. Kol­men vii­kon ku­lut­tua hä­net saa­tel­laan ko­ti­seu­ra­kun­tan­sa mul­tiin.

Mie­les­sä­ni kii­tän tei­tä kaik­kia, jot­ka olet­te mu­ka­na te­ke­mäs­sä yh­teis­tä Päi­vä­mies-leh­teä, Tie­dän, et­tä tyh­jäs­sä ta­los­sa, no­ja­tuo­lis­sa is­tu­jan hil­jaa lau­sut­tu kii­tos ei ta­voi­ta koh­det­taan, si­nua, kir­joit­ta­ja. Tul­koon tämä lu­ki­jan kii­tos nyt teil­le kai­kil­le näin blo­gin vä­li­tyk­sel­lä.

Kään­nän vii­mei­sen si­vun. Lu­ku­het­ki päät­tyy. Mo­net seu­raa­van nu­me­ron ju­tut ovat jo hy­väl­lä alul­la tai val­mii­na odot­ta­mas­sa jul­kai­su­päi­vää. Jään odot­ta­maan seu­raa­vaa kes­ki­viik­koa.