Tääl­lä jos­sain Kai­nuun kor­ves­sa no­jaan suon reu­nal­la val­ta­van suu­reen ki­veen, ja kat­se­len suon ran­na­ton­ta aa­vaa. Se on au­tio, mut­ta ei tyh­jä. Suon täyt­tä­vät val­koi­set ku­kat nii­ai­le­vat ja ku­mar­te­le­vat hil­jai­ses­sa tuu­les­sa. On tu­pas­vil­lan, suo­pur­sun ja mo­nien mui­den­kin kas­vien ku­kin­ta-ai­ka. Suo­pur­su­jen huu­maa­va tuok­su lei­juu ym­pä­ril­lä­ni. Kuk­kien kau­nein ai­ka on ko­vin ly­hyt. Jo muu­ta­mien päi­vien jäl­keen niis­sä nä­kyy ”vä­sy­mi­sen” mer­kit. Ku­kat nuu­tu­vat ja tip­pu­vat pois. Suol­la kas­vaa ki­tu­li­aas­ti pie­niä män­ty­jä. Siel­lä tääl­lä tör­röt­tää myös pys­tyyn kui­vu­nei­ta, hon­git­tu­nei­ta män­ty­jä. Kuin­ka­han van­ho­ja ne ovat, vuo­si­kym­me­nien vai vuo­si­sa­to­jen ikäi­siä?

Muu­ta­man kuu­kau­den ku­lut­tua on jo syk­sy. Sil­loin suon kas­vis­to vaih­taa vä­ri­ään. Syk­syn pi­me­ät hal­la­yöt pa­lel­lut­ta­vat sen vii­mei­set­kin ku­kat. Mar­ras­kuus­sa tu­lee tal­vi, lumi peit­tää jäl­leen kai­ken al­leen.

Olen usein ase­tel­lut mie­les­sä­ni ly­hy­en ai­kaa kuk­ki­van ja kau­niis­ti heh­ku­van ku­kan ki­ven pääl­le. Ku­vit­te­len mie­les­sä­ni, kuin­ka ase­tel­mas­sa nä­kyy ai­ka ja ikui­suus, sil­lä kuk­kien ai­ka on ly­hyt ja ki­ven ai­ka pit­kä.

Kivi lie­nee ol­lut pai­kal­laan sii­tä as­ti, kun ”maa oli au­tio ja tyh­jä” (1. Moos.1:2). Vuo­si­tu­han­sia se on ol­lut sa­man­ko­koi­nen ja sa­man­nä­köi­nen. Sa­det­ta on seu­ran­nut kuu­muu­det ja kui­vuu­det. Syk­syt ja tal­vien kyl­myys ei­vät ole muut­ta­neet sitä mil­lään ta­voin. Tu­han­sia ker­to­ja vie­rei­sel­le suol­le on saa­pu­nut uu­si ke­vät ja kesä, suo on muut­ta­nut muo­to­aan nel­jä ker­taa vuo­des­sa. Kivi on näyt­tä­nyt sa­mal­ta. Tal­vel­la sen la­el­la on ol­lut vä­hän lun­ta. Ei ko­vin pal­joa, sil­lä tal­vet kyl­mät vii­mat vie­vät her­käs­ti lu­met men­nes­sään vie­rei­sel­le suol­le, jos­kus jo­hon­kin toi­seen suun­taan.

”Kai­kel­la on mää­rä­het­ken­sä, ai­kan­sa joka asi­al­la tai­vaan al­la” (Saarn. 3:1). Mikä on ih­mi­sen ai­ka? Kat­sel­les­sa­ni ym­pä­ril­le­ni näen van­ho­ja män­ty­jä, joil­le voi kart­tua ikää hy­vis­sä olo­suh­teis­sa jopa sa­to­ja vuo­sia. Tuu­les­sa ha­vi­se­vat leh­ti­puut ovat huo­mat­ta­vas­ti ly­hy­ti­käi­sem­piä. Pie­net kau­niit ku­kat kuk­ki­vat vain het­ken, mut­ta nii­den vie­rel­lä ole­va kivi tun­tuu ole­van ”ikui­nen.” Minä voin käy­dä par­haas­sa ta­pauk­ses­sa tääl­lä vie­lä kor­kein­taan kah­den vuo­si­kym­me­nen ai­ka­na. Kivi oli jo en­nen mi­nua, ja sa­man­lai­nen se on sit­ten­kin, kun mi­nua ei enää ole. Ku­kat kuk­ki­vat tääl­lä ke­säi­sin edel­leen, puut van­he­ne­vat ja kas­va­vat pi­tuut­ta, kun­nes ne­kin kaa­tu­vat, la­ho­a­vat ja maa­tu­vat aloil­leen.

Tääl­lä ku­vit­te­len siis ole­va­ni ajan ja iä­i­syy­den vä­lis­sä. Ku­kat kuk­ki­vat, kas­va­vat uu­del­leen ja hä­vi­ä­vät pal­jon no­pe­am­min kuin mitä on kes­ki­mää­räi­ses­ti ih­mi­sen ikä. Mo­net puut kes­tä­vät ai­kaa suun­nil­leen sa­man ver­ran kuin ih­mi­set. Mut­ta ki­ven ai­ka on pit­kä, se kes­tää ai­kaa muut­tu­mat­ta ikui­suu­den al­kuun saak­ka.

Ai­kaa, ikui­suut­ta, ih­mi­sen ikää ja kai­ken ka­to­a­vai­suut­ta ovat ih­mi­set miet­ti­neet jo vuo­si­tu­han­sia sit­ten. Psal­min kir­joit­ta­ja to­te­aa: ”Jo en­nen kuin vuo­ret syn­tyi­vät, en­nen kuin maa ja maan­pii­rit sai­vat al­kun­sa, sinä olit. Ju­ma­la, ajas­ta ai­kaan sinä olet” (Ps. 90:2).

Sama kir­joit­ta­ja to­te­aa ih­mi­sen ajas­ta: “Me ka­to­am­me kuin uni aa­mun tul­len, kuin ruo­ho, joka het­ken ku­kois­taa, joka vie­lä aa­mul­la vi­he­ri­öi, mut­ta il­lak­si kui­vuu ja kuih­tuu pois.” (Ps. 90:5–6)

Kir­joit­ta­ja il­mai­see ih­mi­sen ajan vuo­si­na näin: “Seit­se­män­kym­men­tä on vuo­siem­me mää­rä, tai kah­dek­san­kym­men­tä jos voi­mam­me kes­tää. – – Ne kii­tä­vät ohit­se, ja me len­näm­me pois. – – Ope­ta meil­le, mi­ten ly­hyt on ai­kam­me” (Ps.90:10–13).

Tä­hän suu­ren ki­ven vie­rel­le olen met­säs­sä ret­keil­les­sä­ni usein py­säh­ty­nyt kat­so­maan ala­ti muut­tu­van, hil­jai­sen, mut­ta täyn­nä elä­mää ole­van suon mai­se­maa. Tääl­lä olen kat­sel­lut kuk­kien kau­neut­ta, miet­ti­nyt nii­den iän ly­hyyt­tä, ja poh­ti­nut, mi­ten lä­hel­lä mei­tä kaik­kia on ka­to­a­vai­suus. Tääl­lä olen miet­ti­nyt myös ih­mi­sen ikää – ja kat­sel­lut ki­veä, jon­ka ai­ka on pit­kä.