Jou­ni Le­so­nen

Syys­kuun aa­mu­na, heti päi­vän val­jet­tua, räm­min mä­räl­lä suol­la. To­te­sin ole­va­ni vä­hän ai­kai­ses­sa liik­keel­lä. Suon pin­ta oli hal­la­yön jäl­jil­tä koh­mei­nen. Olin et­si­mäs­sä kar­pa­loi­ta, tai en oi­ke­as­taan et­si­mäs­sä, vaan poi­mi­mas­sa. Tänä vuon­na nii­tä on ol­lut har­vi­nai­sen pal­jon. Vä­lil­lä tun­tui kuin oli­si saa­pu­nut vil­ja­pel­lon reu­naan ja aloit­ta­nut jär­jes­tel­mäl­li­sen ”vil­jan” ke­ruun.

Jo­kai­nen suol­la käy­nyt tie­tää, et­tä siel­lä liik­ku­mi­nen on run­saas­ta vil­jas­ta huo­li­mat­ta rank­kaa. Kui­van ke­sän seu­rauk­se­na kar­pa­lot kas­voi­vat tänä vuon­na erit­täin mä­ril­lä soil­la. Vä­hän vä­liä suo ihas­tui saap­pai­sii­ni, ei­kä oli­si ha­lun­nut luo­pua niis­tä. Ve­din saa­pas­ta ylös­päin. Suo oli­si ha­lun­nut sen en­tis­tä sy­vem­mäl­le. Voi­tin kaik­ki tais­te­lut saap­pais­ta­ni: pit­kän päi­vän päät­ty­es­sä pa­la­sin suol­ta saap­paat edel­leen tu­ke­vas­ti ja­lois­sa­ni.

Kar­pa­loi­den poi­min­ta on hi­das­ta; en osaa käyt­tää sii­nä poi­mu­ria. Yri­tin, mut­ta sain vain no­pe­as­ti san­gon täy­teen suon pin­taa, sam­mal­ta. Sil­le mi­nul­la ei ol­lut käyt­töä, jo­ten luo­vuin poi­mu­ris­ta ja nou­kin mar­jat kä­sin, lä­hes yk­si­tel­len. Hi­taas­ti poi­mies­sa on ai­kaa myös aja­tuk­sil­le.

Syk­syi­nen suo oli jo hil­jai­nen. Har­vak­sel­taan siel­lä nä­kyi joi­tain lin­tu­ja, hir­ven jäl­kiä ja met­sä­lin­tu­jen jä­tök­siä. Ne oli­vat käy­neet sa­moil­la apa­jil­la kans­sa­ni, mut­ta mui­ta mar­jan­poi­mi­joi­ta en näh­nyt.

Suol­la – ma­ta­lal­la ja sel­kä mut­kal­la – kyyk­ki­mi­nen on ras­kas­ta. Muu­ta­man tun­nin kyyk­ki­mi­sen seu­rauk­se­na sel­kä on kuin tu­les­sa. Kar­pa­loi­den poi­min­nas­ta tuli mie­leen piir­ros, jos­sa ku­va­taan Is­ra­e­lin kan­san mat­kaa erä­maas­sa. Siel­lä­kin, Sii­nain erä­maas­sa, kyy­kit­tiin ke­rä­ten man­naa as­ti­oi­hin. Ke­räy­sa­sen­to vaa­tii nöyr­ty­mis­tä. Man­naa sai ke­rä­tä vain yh­den päi­vän an­nok­sen, ja sii­hen yh­tä­läi­syy­det lop­pu­vat­kin: kar­pa­loi­ta voi ke­rä­tä usei­den vuo­sien tar­peik­si. Elin­tar­vik­kees­ta kum­man­kin ke­rää­mi­ses­sä on kui­ten­kin kyse.

Vä­lil­lä oli tar­peel­lis­ta pi­tää ly­hyi­tä tau­ko­ja ja et­siä kui­via ja kor­kei­ta mät­täi­tä, joil­la saat­toi is­tua tai ai­na­kin las­keu­tua pol­vil­leen ja viet­tää kah­vi­tau­koa. Sii­nä tau­ol­la is­tu­es­sa kat­se­lin kor­ke­aa tai­vas­ta ja ym­pä­ril­lä le­vit­täy­ty­vää suo­ta. Kat­se­lin san­koon poi­mit­tu­ja kar­pa­loi­ta. Aja­tuk­se­ni kiin­nit­tyi kar­pa­lon kan­taan.

To­te­sin mie­les­sä­ni, et­tä kar­pa­loil­la on ko­vin ohut elä­män­lan­ka. Ke­vääl­lä tuu­li­sen suon pin­nal­la kas­vaa ohu­en ohut, vih­re­ä­leh­ti­nen var­pu. Sy­dän­ke­säl­lä var­vun haa­rak­keis­sa kuk­kii. Ke­sän paah­ta­vien hel­tei­den, tuu­lien, rank­ka­sa­tei­den ja syk­syä koh­ti pi­me­ne­vien ja vii­le­ne­vien öi­den jäl­keen var­vuis­sa erot­tuu vaa­lei­ta mar­jo­ja, kar­pa­loi­den raa­ki­lei­ta. Myö­hään syk­syl­lä ne kyp­sy­vät heh­ku­van pu­nai­sik­si, osa tum­man­pu­nai­sik­si. Sil­loin ne ovat ke­ruu- ja syö­mä­kel­poi­sia.

Ke­sän ajan kar­pa­lo on saa­nut ra­vin­ton­sa ja elä­nyt tuon hy­vin ohu­en elä­män­lan­gan kaut­ta. Kuin­ka eri­pi­tui­nen se saat­taa­kaan ol­la: jois­sain var­vuis­sa pi­tem­pi, toi­sis­sa hy­vin ly­hyt. Kau­an sit­ten muu­an mies kat­se­li omaa elä­mään­sä näh­den sen lan­ka­na ku­to­jan kä­sis­sä. Kau­niis­ti hän to­te­aa: ”Kuin ku­to­jan suk­ku­la kii­tä­vät päi­vä­ni: ne päät­ty­vät, kun lan­ka lop­puu” (Job 7:6).

Run­saan kah­den vii­kon ajan kul­jin soil­la, ke­rä­sin mar­jo­ja ja kat­koin poi­mies­sa­ni sor­mil­la­ni nii­den elä­män­lan­ko­ja. Muis­te­lin luo­mis­ker­to­mus­ta. Siel­lä ker­ro­taan, kuin­ka luo­mis­jär­jes­tyk­seen kuu­lui luon­non an­ti­met lah­joi­na ih­mi­sil­le. ”Minä an­nan teil­le kaik­ki sie­men­tä te­ke­vät kas­vit, joi­ta maan pääl­lä on, ja kaik­ki puut, jois­sa on sie­men­tä kan­ta­vat he­del­mät. Ol­koot ne tei­dän ra­vin­to­nan­ne.” (1. Moos. 1:29.)

Luin äs­ket­täin jos­tain ar­vi­on, et­tä ku­lu­va­na vuon­na Suo­men soil­la kyp­syy kar­pa­loi­ta jopa 25 mil­joo­naa ki­loa. Se te­kee lä­hes vii­si ki­loa jo­kais­ta suo­ma­lais­ta koh­ti. Kul­jin ah­ke­ras­ti soil­la ja yli­tin tuon kes­ki­ar­von. Vii­mei­sel­lä reis­sul­la jäin har­mi­tel­len kat­se­le­maan, kuin­ka pal­jon suol­le jää mar­jo­ja tal­ven sy­liin. On­nek­si en ol­lut ai­nut kar­pa­loi­den pe­räs­sä kul­ki­ja; lu­ke­mat­to­mil­la mät­täil­lä ja nii­den vä­lis­sä näki jäl­jis­tä, et­tä poi­mii näi­tä muut­kin – met­sä­ka­na­lin­nut. Mar­jat on tar­koi­tet­tu ra­vin­nok­si myös tai­vaan lin­nuil­le: ”Vil­lie­läi­mil­le ja tai­vaan lin­nuil­le ja kai­kel­le, mikä maan pääl­lä elää ja liik­kuu, minä an­nan ra­vin­nok­si vih­re­ät kas­vit” (1. Moos. 1:30).

Mut­ta mil­lai­nen on kar­pa­lon kuk­ka? Suon mär­kyy­den vuok­si siel­tä pa­la­tes­sa jou­duin kä­ve­le­mään mut­ki­tel­len. Sik­si en ker­ro si­nul­le­kaan, ar­voi­sa lu­ki­ja, mil­lai­nen se kuk­ka on. Nyt on si­nun vuo­ro­si ”mut­ki­tel­la” ja et­siä ker­to­mus ku­kas­ta, vaik­ka­pa goog­let­ta­mal­la. Se mut­ka kan­nat­taa teh­dä. Se on kau­nis ker­to­mus aa­vo­jen ja tuu­lien, kor­ven­ta­vien hel­tei­den ja kyl­mien kesä- ja syy­söi­den ku­kas­ta, jos­ta ai­na­kin minä en­nen ku­lu­vaa syk­syä tie­sin ko­vin vä­hän.