Jou­ni Le­so­nen

Ajan sääs­tä­mi­sen his­to­ria on pit­kä. It­se muis­tan, kuin­ka sitä teh­tiin jo 1960-lu­vul­la.

Elo­kui­sil­la vil­ja­pel­loil­la si­doim­me ru­kiis­ta lyh­tei­tä ja kuun­te­lim­me, kun van­hem­pa­ni muis­te­li­vat, mi­ten ”elon­kor­juu oli ai­em­min ai­kaa vie­vää, kun nii­tet­tiin sir­peil­lä. Nyt sen­tään on käy­tös­sä vii­ka­te, joka no­peut­taa vil­jan kaa­toa huo­mat­ta­vas­ti – sääs­tyy ai­kaa.”

Pari viik­koa myö­hem­min sei­päil­lä kui­va­tet­tu vil­ja pui­tiin pel­lon lai­dal­la pui­ma­ko­neel­la. Voi, kuin­ka se pui­ma­ko­ne von­kui vä­lil­lä su­loi­ses­ti, kui­va vil­ja tuok­sui ja jy­vä­sä­kit pul­lis­tui­vat. Muu­ta­mia vuo­sia myö­hem­min pui­ma­ko­neet vai­ke­ni­vat. Ti­lal­le tu­li­vat ajet­ta­vat leik­kuu­pui­mu­rit. Pie­nen po­jan sil­mis­sä ne oli­vat hir­vi­öi­tä, mut­ta mie­len­kiin­tois­ta nii­den liik­ku­mis­ta oli seu­ra­ta. Vil­ja ka­to­si nii­den ki­taan no­pe­as­ti. Pian vil­ja oli pui­tu. Taas sääs­tyi ai­kaa.

Pie­nes­sä na­ve­tas­sa oli muu­ta­mia leh­miä, ne lyp­set­tiin kä­sin aa­muin, il­loin. Myö­hem­min na­ve­tat ja kar­jat suu­re­ni­vat. Na­ve­toi­hin il­mes­tyi­vät lyp­sy­ko­neet ja vie­lä myö­hem­min ro­bo­tit. Ny­kyi­sin sa­mas­sa ajas­sa lyp­se­tään kym­men­päi­set kar­jat kuin en­nen muu­ta­ma leh­mä. Taas sääs­tyy ai­kaa.

Kir­kon­ky­läl­lä oli ko­deis­sa säh­köt ja put­kis­sa juok­se­vat ve­det, ves­sa­kin kuu­lem­ma si­säl­lä. Kyl­lä se vä­hän pis­ti miet­ti­mään. Kuu­lin ker­to­muk­sen, et­tä ko­deis­sa on ko­nei­ta, jot­ka pe­se­vät pyy­kin kä­sin kos­ke­mat­ta. Lo­puk­si kuu­lem­ma syt­tyy ko­nee­seen ”val­mis”-valo ja ko­neen käyn­ti py­säh­tyy. Ym­mär­sin heti, et­tä mi­nua nar­ra­taan – ei­hän nyt kone voi tie­tää, mil­loin pyyk­ki on puh­das­ta. Tois­ta se oli meil­lä: Pyyk­ki pes­tiin muu­ri­pa­das­sa kie­hu­vas­sa ve­des­sä, li­kaa hie­rot­tiin pois pyyk­ki­lau­dan pääl­lä ja lo­puk­si vaat­teet huuh­del­tiin joen ran­nas­sa. Tal­vel­la ne huuh­del­tiin jää­hän teh­dys­sä avan­nos­sa. Pyy­kis­tä tuli var­mas­ti puh­das­ta. Väi­tet­tiin kui­ten­kin, et­tä pyyk­ki­ko­ne on hyvä kek­sin­tö, sitä käyt­tä­mäl­lä sääs­tyy huo­mat­ta­vas­ti ai­kaa. Myö­hem­min muis­tan näh­nee­ni mai­nok­sen, jos­sa oli kuva no­ki­ses­ta pyyk­ki­pa­das­ta ja lau­se ”pyyk­ki­pa­ta jou­taa kuk­ka­sil­le”. Sel­lai­ses­sa käy­tös­sä se on ny­kyi­sin mei­dän­kin pi­hal­la.

1960-lu­vun al­ku­puo­lel­la met­sä­töis­tä ei kuu­lu­nut moot­to­ri­sa­ho­jen pö­ri­nää. Mie­het kit­kut­ti­vat puut nu­rin jus­tee­reil­la ja po­ka­sa­hoil­la ja kar­si­vat ok­sat kir­veil­lä. Päi­väs­sä kaa­det­tiin, kat­kot­tiin ja kar­sit­tiin mon­ta puu­ta. Sa­ha­tut puut ajet­tiin met­sis­tä pois he­vo­sil­la. Re­keen mah­tui usei­ta­kin suu­ria pölk­ky­jä. Sa­man vuo­si­kym­me­nen ai­ka­na tu­li­vat jo moot­to­ri­sa­hat. Työ no­peu­tui ja hel­pot­tui huo­mat­ta­vas­ti. Taas sääs­tyi ai­kaa. Ei­kä men­nyt pit­kään, kun il­mes­tyi­vät met­sä­ko­neet. Ny­kyi­sin yk­si mies te­kee suu­rel­la ko­neel­la päi­väs­sä enem­män kuin en­nen mon­ta mies­tä yh­des­sä. Kyl­lä sääs­tyy mo­nen mie­hen ai­ka jo­hon­kin muu­hun käyt­töön.

Juh­li­a­kin pi­det­tiin jo kau­an sit­ten. Val­mis­te­lu oli työ­läs­tä ja vei ai­kaa. Muis­tan, kuin­ka äi­ti­ni vat­ka­si kä­sin kak­ku­tai­ki­naa. Usein vis­pi­lä oli it­se puus­ta teh­ty. Vis­pi­lät piti teh­dä ke­väi­sin, sil­loin puus­ta ir­to­si kuo­ri par­hai­ten. Jos­kus sain ko­keil­la kak­ku­tai­ki­nan vat­kaa­mis­ta. Käsi vä­syi no­pe­as­ti, ran­ne ki­pey­tyi. Äi­ti teki sen näp­pä­räs­ti. Kuin­ka­han se äi­ti jak­soi? Tai­ki­na vaah­to­si hy­vin, sii­tä tuli kuoh­ke­aa. Kak­ku pais­tet­tiin ai­em­min puil­la läm­mi­te­tys­sä uu­nis­sa. Sii­tä tuli ma­kea. Mis­tä­hän se äi­ti tie­si, et­tä nyt on uu­nis­sa so­pi­va läm­pö, ei­kä kak­ku pala? Mikä lie­nee ol­lut so­pi­va pais­to­ai­ka? Jos­kus vuo­sia myö­hem­min tai­ki­nat alet­tiin teh­dä no­pe­as­ti säh­kö­vat­kai­mel­la. Mi­nä­kin olen sitä käyt­tä­nyt. Sii­nä ei väsy käsi. Ja sitä pait­si: ko­net­ta käyt­tä­es­sä sääs­tyy pal­jon ai­kaa.

Ol­les­sa­ni lap­si ko­dis­sa­ni teh­tiin al­ku­ke­säs­tä suur­sii­vous. Sii­vouk­sen yh­tey­des­sä lat­ti­at kuu­rat­tiin juu­ri­har­jal­la. Sii­vouk­sen jäl­keen maa­lat­tiin usein ai­na­kin pirt­tien lat­ti­at. Ei ol­lut säh­kö­jä, ei­kä ol­lut pö­ly­ni­mu­rei­ta­kaan. Kaik­ki teh­tiin kä­sin. Sii­vous oli ras­kas­ta ja ai­kaa vie­vää. Myö­hem­min muu­tet­tu­am­me kau­pun­kiin meil­lä­kin oli pö­ly­ni­mu­ri. Sii­vous oli pal­jon no­pe­am­paa, ai­kaa sääs­tyi…

Ny­kyi­sin ajel­les­sa­ni hy­viä ja ta­sai­sia tei­tä muis­te­len men­nei­tä. Jos­kus huo­maan, et­tä meil­lä kai­kil­la ei ole ai­kaa yh­tä pal­jon, ja mi­nuu­tit­kin ovat ”kor­til­la”. Ly­hy­el­lä mat­kal­la kau­pun­kiin kii­rei­sim­mät ohit­te­le­vat. Pian ta­ka­va­lot vilk­ku­vat jos­sain edes­sä­ni, eh­kä jopa ki­lo­met­rin pääs­sä. Kau­pun­ki­a­lu­eel­le tul­les­sa­ni ohit­te­li­ja saat­taa seis­tä edes­sä­ni sa­mois­sa lii­ken­ne­va­lois­sa. Toki hän jos­kus on ol­lut jo seu­raa­vis­sa va­lois­sa. Ai­kaa ei siis sääs­ty­nyt­kään, tai sit­ten sitä sääs­tyi eh­kä mi­nuu­tin ver­ran.

Var­sin usein mo­nia tuot­tei­ta hou­ku­tel­laan os­ta­maan sik­si, et­tä juu­ri ky­seis­tä lai­tet­ta käy­tet­tä­es­sä sääs­tyy pal­jon ai­kaa. Epäi­len os­ta­nee­ni it­se­kin mon­ta ai­kaa sääs­tä­vää tuo­tet­ta. Mut­ta täy­tyy tun­nus­taa, et­tä olen kui­ten­kin huo­no ajan­sääs­tä­jä, sil­lä olen hu­kan­nut kai­ken saa­ma­ni ajan vä­lit­tö­mäs­ti. ”Ai­ka­pank­kiin” en ole osan­nut sitä si­joit­taa. Ajan­sääs­tö on vä­hän sa­maa kuin kaup­po­jen hyl­ly­jen vä­lis­sä kul­ke­mi­nen: mon­ta tuo­tet­ta ohi­tan sääs­tääk­se­ni, mut­ta mo­nen tuot­teen koh­dal­la suos­tun hou­ku­tuk­seen; ”tuo voi­si ol­la hyvä”, ja lai­tan sen os­tos­kär­ryyn. Kas­sal­le tul­les­sa­ni olen­kin jo tuh­lan­nut kai­ken sen, min­kä mie­les­sä­ni sääs­tin. Niin meni sääs­tet­ty ai­ka ja ra­hat.

Mut­ta kyl­lä me kaik­ki ih­mi­set yh­des­sä olem­me sääs­tä­neet ai­kaa val­ta­van pal­jon, var­maan mon­ta vuot­ta. Ja on­han niis­tä upeis­ta kek­sin­nöis­tä kui­ten­kin ol­lut pal­jon hyö­tyä. Jos ei ole jää­nyt­kään ai­kaa sääs­töön, ovat työt muut­tu­neet ko­nei­den avul­la pal­jon ke­vy­em­mik­si ja siis­tim­mik­si.

Alus­sa to­te­sin muis­ta­va­ni ajan käy­tös­tä pu­hu­mi­sen 1960-lu­vul­ta al­ka­en. Mut­ta kyl­lä ajan kul­kua on seu­rat­tu jo vuo­si­tu­han­sia sit­ten. Sil­loin­kin sitä miet­ties­sä ol­tiin suu­ren ja ar­voi­tuk­sel­li­sen asi­an ää­rel­lä: ”Taas minä tu­lin nä­ke­mään au­rin­gon al­la, et­tä ei ole juok­su nop­sain val­las­sa, ei sota ur­ho­jen, ei lei­pä vii­sait­ten, ei rik­kaus ym­mär­tä­väis­ten ei­kä suo­sio tai­ta­vain val­las­sa, vaan ai­ka ja koh­ta­lo koh­taa kaik­kia” (Saarn. 9:11).