Pu­he­li­me­ni jäi keit­ti­öön. ”Jätä se ko­tiin, et sinä sitä nyt tar­vit­se, on hyvä, jos voi ol­la het­ken sii­tä eros­sa.” Kä­vim­me näin ly­hy­en ja na­pa­kan kes­kus­te­lun ke­säi­sen hei­nä­kuun var­hai­se­na aa­mu­na. No hyvä, läh­din aja­maan kau­pun­kiin il­man pu­he­lin­ta puo­li­so kyy­dis­sä, olin vie­mäs­sä hän­tä töi­hin. Ky­sei­se­nä päi­vä­nä oli tar­koi­tus vie­dä poi­kia ka­laan. Au­too­ni ei so­pi­nut kuin yk­si mat­kus­ta­ja, jo­ten tar­vit­sim­me puo­li­so­ni au­ton toi­sek­si. Sik­si vein hä­net töi­hin. Lu­pa­sin tul­la ka­la­reis­sul­ta ta­kai­sin il­ta­päi­vään men­nes­sä ja ha­kea hä­net töis­tä ko­tiin.

Kur­va­sin sai­raa­lan park­kiin. Puo­li­so läh­ti töi­hin, ja minä lä­hei­sel­le huol­to­a­se­mal­le tan­kil­le. Heti koh­ta au­ton mit­ta­rei­hin il­mes­tyi va­roi­tus­va­lo, ja kuu­lui pie­ni piip­paus. Kat­se­lin ym­pä­ril­le­ni, oli­ko au­ton ovi ken­ties jää­nyt vä­hän au­ki: ei ol­lut. Ajat­te­lin kat­soa huol­to­kir­jas­ta mah­dol­lis­ta vi­kaa sa­mal­la kun tank­ka­sin au­to­ni. Puo­li­so­ni hä­vi­si sai­raa­lan ovien si­sä­puo­lel­le, ja minä aje­lin lä­hes huo­le­ton­na mie­he­nä tan­kil­le.

Huol­to­a­se­mal­la sam­mu­tin au­ton ja tank­ka­sin. Pa­la­sin au­toon, tar­koi­tuk­se­ni oli siir­tyä lä­hel­lä ole­val­le P-alu­eel­le ja kat­soa löy­tyi­si­kö mit­ta­ri­tau­lun va­roi­tuk­sel­le se­li­tys. Start­ta­sin, ei­kä ta­pah­tu­nut mi­tään. En tar­vin­nut enää huol­to­kir­jaa. Se­kun­nis­sa ta­ju­sin, mik­si mit­ta­ri­va­lo pa­loi kel­tai­se­na: au­ton vir­ta-avain oli men­nyt puo­li­son kä­si­lau­kus­sa sai­raa­lan oves­ta si­säl­le. Au­to ei käyn­nis­ty, ovet ei­vät luk­kiu­du, säh­köi­nen kä­si­jar­ru on pääl­lä, ei­kä au­toa ei voi siir­tää met­ri­ä­kään, jos avain­ta ei ole.

Sei­soin tank­kaus­pis­teel­lä. On­nek­si aa­mu­var­hai­sel­la ei ol­lut vie­lä mui­ta odot­ta­mas­sa tan­kil­le pää­syä. No, ei hä­tää. Työn­sin kä­te­ni po­vi­tas­kuun kai­vaak­se­ni pu­he­li­men esil­le, jol­la voi­sin soit­taa po­jal­le­ni ko­tiin. Hä­nel­lä oli hal­lus­saan au­ton toi­nen avain. Kä­te­ni juut­tui tas­kuun. Siel­lä ei ol­lut pu­he­lin­ta, se­hän jäi sin­ne keit­ti­ön pöy­däl­le, kos­ka sitä ei tar­vit­se näin ly­hy­el­lä reis­sul­la, ja jos­kus on hyvä op­pia ole­maan het­ki il­man pu­he­lin­ta.

Jä­tin au­ton tan­kil­le. On­nek­si ase­man baa­ri oli jo au­ki. Kä­ve­lin si­säl­le ja esi­tin kas­sal­la asi­a­ni: oli­si­ko mah­dol­lis­ta jos­tain soit­taa ko­tiin? Puo­li­so­ni oli muu­ta­man ki­lo­met­rin pääs­sä sai­raa­las­sa, mut­ta en tien­nyt mi­ten oli­sin hä­net löy­tä­nyt siel­tä, ja mi­nul­la ei ol­lut har­main­ta aa­vis­tus­ta, mi­ten hä­net sai­si pu­he­li­mel­la kiin­ni.

Sain iki­van­han, vii­me vuo­si­tu­han­nen mal­li­sen ”ha­lon” kä­tee­ni. Mut­ta kyl­lä sil­lä soit­ta­maan pys­tyi. Har­mi vaan, et­tä mi­nul­la ei ol­lut yh­tään nu­me­roa tie­dos­sa, jo­hon oli­sin voi­nut soit­taa: siis uu­si reis­su kas­sal­le. ”Voi­sin­ko saa­da ky­nän ja pa­pe­ria?” Aloi­tin nu­me­ro­tie­dus­te­lus­ta. Sain kai­paa­ma­ni nu­me­rot ja aloi­tin soit­to­kier­rok­sen. Kier­rok­sen sik­si, et­tä en­sim­mäi­nen nu­me­ro ei vas­tan­nut. Uni­nen poi­ka kat­soi aa­mu­var­hai­sel­la ko­to­na pu­he­lin­taan, nol­la kymp­pi -al­kui­nen nu­me­ro tä­hän ai­kaan vuo­ro­kau­des­ta, en vas­taa, ei­kä vas­tan­nut. Ei vas­tan­nut toi­nen­kaan, kol­man­nel­la pu­he­lin oli ää­net­tö­mäl­lä. Aloi­tin uu­den kier­rok­sen. Ka­lal­le läh­tö oli vii­väs­ty­mäs­sä, ja au­to sei­soi tan­kil­la.

Lo­put­to­man tun­tui­sen soit­to­kier­rok­sen jäl­keen yk­si po­jis­ta an­toi pe­rik­si. ”Ha­loo, mitä nyt?” Lop­pu oli­kin help­poa. Mat­kaa ko­toa ase­mal­le, jos­sa olin, on noin 30 ki­lo­met­riä. Puo­len tun­nin ku­lut­tua poi­ka toi au­ton vara-avai­men, ja ka­la­mat­kan suun­nit­te­lu jat­kui noin tun­nin al­ku­pe­räis­tä suun­ni­tel­maa myö­häs­sä.

Mitä täs­tä opin? On tot­ta, et­tä olem­me var­sin riip­pu­vai­sia äly­pu­he­li­mis­tam­me, ja jos­kus oli­si hyvä osa­ta ol­la ai­na­kin het­ken il­man nii­tä. Mut­ta ovat ne oi­val­li­nen apu sil­loin, kun nii­tä to­del­la tar­vi­taan. Jos­kus voi­sin vas­ta­ta myös ou­toon nu­me­roon. Olen ol­lut lais­ka vas­taa­maan nii­hin, olet­ta­en, et­tä siel­lä kau­pa­taan jo­tain sel­lais­ta, jota en tar­vit­se. Sa­maa olen kuul­lut mo­nen muun­kin sa­no­van. Eh­kä olen jopa kan­nus­ta­nut­kin ole­maan vas­taa­mat­ta ou­toi­hin nu­me­roi­hin. Pu­he­lin­ta ai­on pi­tää en­tis­tä tar­kem­min mu­ka­na, vaik­ka läh­den­kin vain jo­hon­kin lä­hel­le, jos­sa ”sitä ei täl­lä reis­sul­la tar­vit­se.”