Si­vis­ty­neet ih­mi­set ei­vät huu­da toi­sil­leen. He kes­kus­te­le­vat hy­vin ar­ti­ku­loi­den, lau­su­vat sa­nat lop­puun as­ti vii­meis­tä ta­vua nie­le­mät­tä ja kat­so­vat kes­kus­te­lu­kump­pa­ni­aan sie­väs­ti suo­raan sil­miin. Li­säk­si he var­mis­ta­vat, et­tä toi­nen var­mas­ti kuun­te­lee ja ym­mär­tää, mitä sa­no­taan. He pu­hu­vat help­poa ja ym­mär­ret­tä­vää kiel­tä käyt­tä­en tut­tu­ja sa­no­ja. Kes­kus­te­lu ete­nee si­ten, et­tä pu­hu­taan vuo­ron pe­rään, ei yh­tä ai­kaa. Vaih­de­taan aja­tuk­sia. Si­vis­ty­nees­ti saa­te­taan ker­toa, kuin­ka sinä ai­em­min louk­ka­sit mi­nua pu­heel­la­si, pu­hu­mat­to­muu­del­la­si tai käy­tök­sel­lä­si.

Huo­no­ta­pai­nen voi näyt­tää, et­tei huo­mi­oi tois­ta: kään­tää sel­kän­sä, ko­haut­te­lee har­ti­oi­ta tai joil­lain muul­la ta­val­la te­kee sel­väk­si, et­tei­vät toi­sen aja­tuk­set kiin­nos­ta, ja näin louk­kaa ta­hal­li­ses­ti.

Tun­net­ko sinä it­se­si si­vis­ty­neek­si kes­kus­te­li­jak­si ja kuun­te­li­jak­si? Olet­ko jos­kus huu­ta­nut ko­to­na puo­li­sol­le­si, lap­sil­le­si, van­hem­mil­le­si, si­sa­ruk­sil­le­si, ys­tä­vil­le­si tai joil­le­kin muil­le ih­mi­sil­le? Olet­ko il­mais­sut eri­mie­li­syy­te­si mö­köt­tä­mäl­lä, hil­jai­suu­del­la, myk­kä­kou­lul­la? Em­me tai­da­kaan ai­na ol­la si­vis­ty­nei­tä kes­kus­te­li­joi­ta.

Kau­an sit­ten eli itäi­sil­lä mail­la ri­kas, kun­nol­li­nen, re­hel­li­nen ja Ju­ma­laa pel­kää­vä mies, joka kart­toi kaik­kea pa­haa. Elä­mä hy­myi­li hä­nel­le ja hän elä­mäl­le. Sit­ten ”on­ni” kään­tyi. Ly­hy­en ajan si­säl­lä hän me­net­ti omai­suu­ten­sa, pal­ve­li­jan­sa, lap­sen­sa ja ter­vey­ten­sä­kin. Lo­pul­ta puo­li­so­kin hou­kut­te­li: "Ki­roa jo Ju­ma­laa ja kuo­le pois!" (Job 2:9). Kau­an tuo mies sin­nit­te­li ja jak­soi us­koa Ju­ma­las­ta pelk­kää hy­vää. Me­ne­tys­ten­sä kes­kel­lä hän lau­sui: ”Her­ra an­toi, Her­ra ot­ti, kii­tet­ty ol­koon Her­ran nimi.” (Job 1:21) Mut­ta lo­pul­ta hä­nen mit­tan­sa täyt­tyi: ”Minä huu­dan si­nua, mut­ta sinä et vas­taa, minä sei­son si­nun edes­sä­si, mut­ta sinä vain tui­jo­tat mi­nua.” (Job 30:20) ”Olen kat­ke­ra ja huu­dan tus­ka­ni jul­ki.” (Job 7:11)

Si­nul­le saa huu­taa.

Moo­ses sei­soi Pu­nai­sen me­ren ran­nal­la. Ta­ka­na oli­vat Egyp­tin Faa­ra­on jou­kot ja edes­sä kuo­hu­va meri. Her­ra ky­syi Moo­sek­sel­ta: ”Mik­si sinä huu­dat mi­nua avuk­si?” (2. Moos. 14:15) Psal­min kir­joit­ta­jal­le Ju­ma­la suo­ras­taan ke­hot­taa; ”Huu­da mi­nua avuk­si hä­dän päi­vä­nä!” (Ps. 50:15) Lu­ke­mat­to­mat vir­ret pu­hu­vat huu­ta­mi­ses­ta. Ah­dis­tu­neet, hä­dän kes­kel­lä ole­vat, mur­heel­li­set, pel­kää­vät, ”tus­kan tu­les­sa” kaik­ki me saam­me huu­taa Ju­ma­laa avuk­sem­me hä­dän päi­vä­nä ja sil­loin­kin kun elä­mäs­sä kaik­ki näyt­tää ole­van hy­vin. ”Isä, si­nuun kat­son, tus­kan tu­les­sa. Sinä tah­dot ai­na kan­taa mi­nua. Si­nul­le saa huu­taa hen­ki rau­ha­ton. Löy­dän loh­du­tuk­sen, yö kun läs­nä on.” (VK 482:2)

Ju­ma­la aut­taa tus­kan, ah­dis­tus­ten, pe­lon ja kaik­kien vai­keuk­sien kes­kel­lä. Rau­han sa­nas­saan, evan­ke­liu­mis­sa, hän tuo luok­sem­me, sy­dä­mel­lem­me, le­von ja loh­du­tuk­sen. ”Ih­mi­sen sy­dän on le­vo­ton, kun­nes se löy­tää le­von Ju­ma­las­sa", to­te­si kirk­koi­sä Au­gus­ti­nus. Par­haim­man rau­han saa sil­loin, kun saa, ha­lu­aa ja jak­saa us­koa le­vot­to­muu­den ja pe­lon ai­heut­ta­jat, syn­nit, an­teek­si Va­pah­ta­jam­me py­häs­sä ni­mes­sä ja ve­res­sä.

Si­nul­le saa huu­taa. Saam­me ”si­vis­ty­mät­tö­mäs­ti” huu­taa tus­kam­me, kat­ke­ruu­tem­me, hä­täm­me, pel­kom­me, kaik­ki vai­keu­tem­me jul­ki Ju­ma­lal­lem­me. Hän on lu­van­nut kuul­la ja aut­taa.

”Mur­heen mus­ta laak­so sil­loin val­ke­nee. As­ke­lei­ta ot­taa ar­ka roh­ke­nee. Kans­sa­si en pel­kää, Isä, yö­tä­kään. Kans­sa­si voin käy­dä tus­kan pi­me­ään.” (VK 482:3)