Jou­ni Le­so­nen

Tien pien­ta­reel­le oli tuo­tu yk­si ai­noa kuk­ka. Suu­ri, täy­des­sä ku­kin­nos­saan ole­va au­rin­gon­kuk­ka sei­soi vah­vas­sa ja lu­jas­sa var­res­saan ku­ro­tel­len yl­vääs­ti koh­ti tai­vas­ta. As­fal­toi­tu, suo­ra tie hä­vi­si jo­hon­kin ho­ri­sont­tiin. Tien ta­ka­na avau­tui­vat suu­ret pel­to­au­ke­at. Hel­tei­nen lop­pu­ke­sän päi­vä oli pai­nu­mas­sa il­taan. Kuk­ka muo­dos­ti jo tum­man var­jon pien­ta­reel­le.

Muis­te­len ku­vaa, jota kat­se­lin kau­an sit­ten, 1970-lu­vul­la. Ku­van al­la oli teks­ti, jon­ka ot­sik­ko oli ”Tä­hän päät­tyi kesä.” Al­la oli li­säk­si hie­man pi­dem­pi ker­to­mus ku­vas­ta. Se oli äi­din ker­to­mus nuo­res­ta po­jas­taan, joka ajoi ky­sei­ses­sä pai­kas­sa moot­to­ri­pyö­räl­lä ulos tiel­tä ja kuo­li on­net­to­muu­des­sa. Sii­hen päät­tyi äi­din kesä ja hä­nen poi­kan­sa, nuo­ren mie­hen elä­mä. Kuva ja ker­to­mus jäi­vät mie­lee­ni. Vie­lä­kin näh­des­sä­ni au­rin­gon­ku­kan muis­tan tuon ker­to­muk­sen.

Siir­ryn mie­les­sä­ni edel­li­sel­le vuo­si­kym­me­nel­le, 1960-lu­vun lo­pul­le. Per­jan­tai-il­ta­päi­väl­lä kou­lu­viik­ko oli päät­ty­mäs­sä. Sa­to­ja kou­lu­lai­sia odot­ti kou­lun pi­hal­la kul­je­tuk­sia ko­ti­mat­kal­le. Kou­lu­viik­ko päät­tyi trau­maat­ti­seen on­net­to­muu­teen, joka lie­nee jää­nyt lu­ke­mat­to­mien kou­lu­lais­ten mie­leen: pie­ni kou­lu­lai­nen kuo­li kou­lun pi­hal­la kou­lu­to­ve­rien­sa sil­mien edes­sä.

Tuol­loin ei vie­lä tun­net­tu trau­maat­tis­ten ti­lan­tei­den pur­kua. Me kou­lu­lai­set läh­dim­me jär­kyt­ty­nei­nä ko­ti­mat­kal­le ja vii­kon­lo­pun viet­toon. Kou­lun pi­hal­le jäi pei­tel­ty, su­rul­li­nen ”myt­ty”.

Seu­raa­va viik­ko al­koi su­rul­li­sis­sa mer­keis­sä. Maa­nan­tai­aa­mun aa­mu­har­tau­des­sa yk­si opet­ta­jis­tam­me pu­hui ta­pah­tu­nees­ta on­net­to­muu­des­ta. Me op­pi­laat kuun­te­lim­me hil­jaa. Har­tau­den lo­puk­si opet­ta­jan esi­tyk­ses­tä lau­loim­me pie­nen kou­lu­to­ve­rim­me muis­tok­si vir­ren 632. Tai yri­tim­me lau­laa. Jär­kyt­ty­neet, it­kui­set op­pi­laat ta­pai­li­vat sa­no­ja. ”Nyt ylös, sie­lu­ni, mul­las­ta nou­se täs­tä.” Eh­kä en ol­lut kos­kaan ai­em­min kuul­lut ky­seis­tä virt­tä.

Tuon päi­vän ja het­ken olen muis­ta­nut kirk­kaas­ti. Lu­ke­mat­to­mia ker­to­ja tuo sama vir­si on lau­let­tu eri ti­lan­teis­sa; pois­nuk­ku­nei­den muis­tok­si, jos­kus myös seu­ro­jen yh­tey­des­sä. Ai­na sitä kuun­nel­les­sa ja lau­luun osal­lis­tu­es­sa­ni siir­ryn muis­tois­sa­ni sin­ne kau­ak­si, kou­lun au­laan lau­la­maan sitä pie­nen po­jan muis­tol­le. Eh­kä juu­ri sik­si tämä vir­si saa vie­lä­kin sil­mä­kul­mat kiil­tä­mään. ”Siell’ kau­nis kan­nel soi, vei­saam­me virt­tä uut­ta.” Lau­lu päät­tyy, mut­ta muis­tot jää­vät elä­mään jäl­leen ker­ran.

Ku­vil­la ja mie­li­ku­vil­la on val­ta­va voi­ma. Ku­van ei ai­na tar­vit­se liit­tyä oi­ke­as­taan mi­hin­kään mer­kit­tä­vään ti­lan­tee­seen, sil­ti se voi sen kat­so­jas­sa, myös täy­sin vie­raas­sa­kin ih­mi­ses­sä, saa­da ai­kai­sek­si voi­mak­kai­ta tun­tei­ta. Ku­vat nos­ta­vat pin­taan muis­to­ja oman elä­män vai­heis­ta.

Meil­lä lie­nee kai­kil­la jos­sain va­lo­ku­via ti­lan­teis­ta, joi­hin jo­kin ai­ka­kau­si päät­tyy. Kuva voi ol­la sel­lai­nen, et­tä sitä otet­ta­es­sa ei tie­det­ty, mil­lai­sen tun­tei­den myrs­kyn se voi myö­hem­min saa­da ai­kai­sek­si. Sitä kat­sel­les­sa voi tul­la mie­leen aja­tus, et­tä se on vii­mei­nen kuva meis­tä, ei­kä sitä sil­loin, ku­vaa otet­ta­es­sa, voi­tu edes aa­vis­taa. Kuva saa his­to­ri­al­li­sen mer­ki­tyk­sen ja tär­ke­än pai­kan sy­dä­mes­säm­me.

Elä­män tär­keis­tä, on­nel­li­sis­ta, su­rul­li­sis­ta tai muu­ten mer­kit­tä­vis­tä het­kis­tä voi jää­dä vah­vo­ja mie­li­ku­via, vaik­ka nii­tä ei ole ku­vat­tu­kaan. Ih­mis­ten – tut­tu­jen tai tun­te­mat­to­mien – lau­su­mat sa­nat, tuok­sut, sää, lau­lut ja sä­ve­let, mel­kein mikä vain, joka liit­tyi tuo­hon tär­ke­ään het­keen, voi nos­taa pin­taan vä­ke­vät tun­teet. Jos­kus niin vah­voi­na, et­tä sil­mät ei­vät pysy kui­vi­na ei­kä men­nees­tä ta­pah­tu­mas­ta voi ker­toa ää­nen sär­ky­mät­tä.

Muis­tan mie­les­sä­ni myös ku­van erään ele­tyn elä­män vii­me het­kil­tä. Ku­vaa ei ole kos­kaan otet­tu, mut­ta tai­tei­li­ja teki sen si­vel­ti­mil­lään. Eh­kä hä­nen sitä lu­kies­saan ker­to­mus teki hä­neen vah­van vai­ku­tuk­sen. Raa­ma­tun al­ku­puo­lel­la ker­ro­taan sii­tä näin. ”Kun minä olin pa­laa­mas­sa Me­so­po­ta­mi­as­ta, me­ne­tin mat­kan ai­ka­na si­nun äi­ti­si Raa­ke­lin. Se ta­pah­tui Ka­naa­nin­maas­sa, kun Ef­ra­taan oli vie­lä jon­kin ver­ran mat­kaa, ja minä hau­ta­sin hä­net sin­ne Ef­ra­tan tien var­teen.” (1. Moos. 48:7.)

Ky­sei­nen Raa­ma­tun hen­ki­lö ker­too yh­des­tä elä­män­sä mer­kit­tä­vim­mäs­tä ja su­rul­li­sim­mas­ta het­kes­tä, jos­ta ker­to­muk­sen kuun­te­li­jal­la ei ol­lut muis­ti­ku­vaa. Sa­maan ku­vaan ja ker­to­muk­seen liit­tyy myös toi­nen, erit­täin vah­va ja tär­keä muis­tu­tus muis­te­li­jan lap­sil­le, po­jil­leen, sekä hei­dän jäl­ke­läi­sil­leen. ”Ju­ma­la on ol­lut mi­nun pai­me­ne­ni syn­ty­mäs­tä­ni tä­hän päi­vään saak­ka. – – Se en­ke­li, joka on mi­nut pe­las­ta­nut kai­kes­ta on­net­to­muu­des­ta, siu­nat­koon näi­tä nuo­ru­kai­sia.” (1. Moos. 48:15, 16.) Voi­si­ko sen tär­ke­äm­pää muis­ti­ku­vaa ja muis­tu­tus­ta ele­tys­tä elä­mäs­tään ol­la ke­nel­lä­kään sil­loin, kun ol­laan elä­män vii­mei­sil­lä het­kil­lä jää­hy­väi­siä jät­tä­mäs­sä?