Jou­ni Le­so­nen

Huh­ti­kuus­sa se oli ru­si­naa pie­nem­pi sie­men. Pei­tin sen pie­nen ruu­kun mul­taan ja kas­te­lin sitä päi­vit­täin. Seu­ra­sin sen itä­mis­tä. Muu­ta­man päi­vän ku­lut­tua mul­lan pin­taan nou­si pie­ni, hen­toi­nen, vi­her­tä­vä en­sim­mäi­nen leh­ti. Kuin aras­tel­len ja ih­me­tel­len se kat­se­li kir­kas­ta ja läm­min­tä maa­il­maa. Se vart­tui no­pe­as­ti.

Tou­ko­kuun lo­pus­sa siir­sin sen ulos. Sil­loin se oli jo yli kah­den­kym­me­nen sent­ti­met­rin kor­kui­nen, mut­ta ko­vin hen­to tai­mi. Sii­nä se kuk­ka­pen­kin mu­he­vas­sa ja läm­pi­mäs­sä mul­las­sa vart­tui no­pe­as­ti. Lat­va nou­si usei­ta sent­te­jä päi­väs­sä yhä kor­ke­am­mal­le seu­ra­ten au­rin­gon suun­taa. Aa­mui­sin se kat­soi itään, päi­väl­lä ete­lään ja il­tai­sin län­teen. Au­rin­gon vai­pu­es­sa muu­ta­mak­si tun­nik­si vä­hän ho­ri­son­tin ala­puo­lel­le se tai­si pi­tää kas­vus­saan pie­nen hen­gäh­dys­tau­on.

Nyt se kas­vaa jo lä­hes kah­den met­rin pi­tui­ses­sa, peu­ka­lon pak­sui­ses­sa, tu­ke­vas­sa var­res­sa. Par­hail­laan ku­kan te­rä­leh­det au­ke­a­vat. Sil­loin se heh­kuu täy­sin au­en­nee­na. Pai­na­va ku­kin­to ei jak­sa enää kat­soa tai­vaal­le, se nuok­kuu maa­ta koh­den. Mut­ta on se tum­man­pu­nai­ses­sa heh­kus­saan kau­nis. Ei­kä sen tar­vit­se heh­kua yk­sin. Ym­pä­ril­lä on lu­kui­sia sen ”su­ku­lai­sia,” ne muut kas­va­vat vä­hän jäl­jes­sä. Kil­pai­le­vat­ko­han ku­kat­kin kas­vun no­peu­des­sa?

Näis­tä päi­vis­tä al­ka­en heh­kua ja kau­nii­ta ku­kin­to­ja riit­tää elo­kuun lo­pul­le, eh­kä syys­kuun puo­lel­le saak­ka. Mut­ta se on vain va­lon, läm­mön ja au­rin­gon­pais­teen ys­tä­vä. Se ei sie­dä syk­syn kyl­miä öi­tä. Öi­tä, jol­loin maa peit­tyy kuu­raan, joka peit­tää kau­niis­ti hen­nol­la jäi­sel­lä val­keu­del­laan maan ruo­hon. Kyl­myys nou­see myös ke­sän kuk­kiin. Sitä ne, ke­sän ys­tä­vät, ei­vät sie­dä. Sit­ten jos­kus, kun yöt ovat jo pit­kiä, kun pi­meys tu­lee il­tai­sin kel­lo kym­me­nen ai­koi­hin ja uu­si päi­vä val­ke­nee kuu­den pi­me­än tun­nin ja kyl­män yön jäl­keen, vää­jää­mät­tä saa­puu aa­mu, kun maas­sa ja kuk­kien te­rä­leh­dil­lä kiil­te­lee kuu­ra merk­ki­nä men­neen yön hal­las­ta. Sil­loin se päi­vän­kään läm­me­tes­sä ei enää jak­sa, vaan vai­puu pa­lel­tu­nee­na le­poon maa­ta vas­ten, ja sil­loin tie­dän, et­tä kesä on men­nyt.

– –

Vuo­si toi­sen­sa jäl­keen olen kä­vel­lyt tai pyö­räil­lyt Ou­lu­jär­ven ran­taan. Jos­kus pu­hal­te­le­vat ko­le­at ke­vään tuu­let, myö­hem­min ke­säl­lä on hel­le, syk­syi­sin puut kel­las­tu­vat. Syk­syn tuu­let ra­vis­te­le­vat puut alas­to­mik­si. Leh­det­tö­mät ok­sat ovat kuin kouk­kuun kä­per­ty­neet ohu­et, vii­le­ät sor­met.

Kyl­mi­nä tam­mi- ja hel­mi­kuun päi­vi­nä pak­ka­nen pauk­kuu kol­men­kym­me­nen as­teen tie­noil­la. Sil­loin­kin olen tul­lut sen luok­se, kat­sel­lut sitä ja miet­ti­nyt sen men­nei­syyt­tä ja juu­ri tätä het­keä. Se on ran­nan ru­join ja ru­min puu. Sen run­ko on mut­kil­la. Näyt­tää kuin se kär­si­si joka het­ki.

Kau­an sit­ten sil­le va­li­koi­tui kas­vu­pai­kak­si vaa­ral­li­nen ran­ta. Maa sen al­la on ohut ja ki­vik­koi­nen, vesi on lä­hel­lä. Sii­nä voi huk­kua, kun vesi nou­see kor­ke­al­le. Ke­vään tuu­let voi­vat pus­kea ras­kaat jäät sen pääl­le. Niin­kö­hän sii­nä kävi sil­loin, kun se oli nuo­ri? Se on pal­jon la­ji­to­ve­rei­taan hen­nom­pi ja ma­ta­lam­pi. Sen lat­va ei ta­voit­te­le tai­vas­ta nyt ei­kä kos­kaan. Ai­na se on ol­lut isom­pien­sa var­jos­sa, ja sin­ne se jää. Se ot­taa vas­taan ula­pan myrs­kyt ai­van ku­ten isom­mat­kin.

Sen vie­rel­lä kas­vaa mah­ta­va puu, sy­lin­täy­tei­nen van­ha pe­tä­jä. Sen lat­va näyt­tää piir­tä­vän ma­ta­lal­la kii­tä­viin pil­viin. On­ko­han se pil­ven­piir­tä­jä? Se­kin on ot­ta­nut vas­taan vuo­si­kym­me­niä ne sa­mat myrs­kyt maal­ta ja ula­pal­ta kes­tä­en mur­tu­mat­ta.

Sii­nä lä­hel­lä, ihan vie­rel­lä, on jo pit­käl­le la­hon­nut suu­ri run­ko. Se­kin kes­ti ai­kan­sa. Tuli kui­ten­kin se päi­vä ja myrs­ky, jota se ei enää jak­sa­nut vas­tus­taa. Eh­kä jo­nain päi­vä­nä – tai yö­nä – tu­lee raju myrs­ky, joka kaa­taa myös ul­jaan ja mah­ta­van. Tai re­pii sen juu­ri­neen maas­ta. Sil­loin se pie­ni, ohut, rujo ja ram­pa jää. Se tai­puu myrs­kyn kos­ke­tuk­ses­ta, mut­ta se ei tai­tu, se jous­taa. Se on jou­tu­nut jous­ta­maan koko elä­män­sä, vuo­si­kym­men­ten ajan. Se ei ole kos­kaan ol­lut suu­rin ja mah­ta­vin. Ai­na se on jou­tu­nut tais­te­le­maan pai­kas­taan isom­pien var­jos­sa. Sik­si se kes­tää myrs­kyn­kin, ja suu­ri ja ul­jas sen vie­rel­lä la­ho­aa maa­han.