Jou­ni Le­so­nen

Suun­nit­te­lin, et­tä aloi­tan tä­män ker­ran blo­gi­ni en­sim­mäi­ses­tä työ­päi­väs­tä­ni 52 vuo­den ta­kaa. Hou­ku­tus hy­pä­tä vie­lä kau­em­mak­si oli kui­ten­kin niin vah­va, et­tä pää­dyin muis­te­le­maan en­sim­mäis­tä kou­lu­syk­sy­ä­ni kuu­den­kym­me­nen vuo­den ta­kaa.

Jos­kus sa­no­taan, et­tä vuo­det ei­vät ole vel­jiä kes­ke­nään. Mut­ta kyl­lä ne jon­kin ver­ran ovat. Syk­syi­sin päi­vät ly­he­ne­vät ja yöt pi­te­ne­vät ja sa­taa enem­män kuin sy­dän­ke­säl­lä. Sa­teet ovat ai­na­kin lop­pu­syk­sys­tä jo ko­vin vii­lei­tä. Lo­ka­kuus­sa Kai­nuun ja Poh­jois-Sa­von kor­keu­del­la näh­dään syk­syn en­sim­mäi­set lu­met, tai ai­na­kin rän­tää. Aa­mui­sin ra­pa­kot ovat jääs­sä, ja kyl­mi­nä aa­mui­na ka­toil­la on kuu­raa. Näin oli sil­loin kuu­si­kym­men­tä­lu­vul­la ja näin on nyt, ku­lu­va­na syk­sy­nä.

Mut­ta sitä kou­lu­tie­tä­ni mi­nun piti muis­tel­la. Odo­tin vuo­den 1962 syys­kuun en­sim­mäis­tä päi­vää jän­ni­tyk­sel­lä. Kou­lut al­koi­vat tuol­loin syys­kuun alus­sa. Lau­an­tait­kin oli­vat kou­lu­päi­viä, tosi ly­hyi­tä sel­lai­sia, sil­loin pääs­tiin vii­kon­lop­pu­va­paal­le kel­lo 13:n ai­koi­hin. En­sim­mäi­sen vii­kon päät­ty­es­sä muis­tan käy­nee­ni poi­mi­mas­sa puo­lu­koi­ta ko­tim­me ta­ka­na ole­vas­sa met­säs­sä. Har­mit­te­lin siel­lä, mi­ten jak­san odot­taa vii­kon­lo­pun yli kou­lun jat­ku­mis­ta. Odot­taa siis yh­den sun­nun­tai­päi­vän, joka jäi va­paak­si.

Hy­vin se vii­kon­lop­pu var­maan­kin meni. Ja mo­net sitä seu­raa­vat vii­kon­lo­put vuo­des­ta toi­seen. Muu­ta­man vuo­den ku­lut­tua oli­vat lau­an­tait­kin jo va­pai­ta. Sii­hen­kin to­tuin, en­kä enää har­mi­tel­lut vii­kon­lo­pun pi­tuut­ta.

En enää ai­van tark­kaan muis­ta, mut­ta ole­tan, et­tä tie­don­ja­no­ni oli val­ta­va. Lu­ke­maan op­pi­mi­nen ava­si ai­van uu­den maa­il­man. Op­pi­kir­jo­jen li­säk­si kou­lul­la oli pie­ni kir­jas­to, jos­ta sai lai­na­ta kir­jo­ja ko­tiin. Tein niin usein.

Muu­ta­mas­sa vuo­des­sa en­sim­mäi­nen kou­lu jäi. Siir­ryin seu­raa­vaan, jos­ta sain kan­sa­lais­kou­lun lop­pu­to­dis­tuk­sen vuo­den 1970 tou­ko­kuun lo­pus­sa. Se oli ai­van ta­val­li­nen tou­ko­kuun lo­pun au­rin­koi­nen ja läm­min päi­vä.

Vii­den­tois­ta vuo­den ikäi­se­nä pää­sin mu­kaan työ­e­lä­mään. Vuo­den 1970 lo­ka­kuun en­sim­mäi­nen päi­vä val­ke­ni ko­le­an au­rin­koi­se­na. Olin jäl­leen kuin kou­lun­sa aloit­ta­va pie­ni poi­ka: ute­li­as, jän­nit­ty­nyt ja in­nois­sa­ni. Tu­le­va työ­paik­ka­ni oli huol­to­a­se­ma, jon­ne so­vin kah­den vuo­den op­pi­so­pi­mus­kou­lu­tuk­sen. Va­jaan kah­den vuo­den ai­ka­na opin pal­jon au­tois­ta, asi­a­kas­pal­ve­lus­ta ja kau­pan­käyn­nis­tä. Huol­to­myy­jää mi­nus­ta ei kui­ten­kaan tul­lut.

Vuo­den 1972 syk­syl­lä aloi­tin ”pos­ti­poi­ka­na”. Vi­ral­li­sem­pi ni­mi­tys oli pos­ti­mies, vaik­ka en­hän minä mi­kään mies vie­lä ol­lut. Mut­ta olin jäl­leen yh­tä in­nok­kaa­na, ute­li­aa­na ja val­mii­na op­pi­maan uut­ta. Pal­jon opin­kin nel­jäs­sä vuo­des­sa. Työn oheen kuu­lui myös opis­ke­lu. Tuol­ta ajal­ta jäi mie­leen koko Suo­men pos­ti­nu­me­ro­a­lu­eet. Vie­lä­kin – lä­hes 50 vuot­ta myö­hem­min – tie­dän, mis­tä paik­ka­kun­nas­ta pu­hu­taan, kun mai­ni­taan pos­ti­nu­me­ro 20100 tai 60100. Edel­li­nen on Tur­ku, jäl­kim­mäi­nen Sei­nä­jo­ki. Ou­lu on 90-al­kui­nen, ja Lap­pi al­kaa nu­me­rol­la 9.

Jou­duim­me tent­ti­mään nu­me­ro­a­lu­eet ko­keil­la. Pos­ti­mie­hen vi­ral­lis­ta tit­te­liä ei saa­nut, jos ei ko­keis­ta sel­vin­nyt hy­väk­sy­tys­ti. Pos­ti­au­toil­la kul­jim­me laa­joil­la alu­eil­la Kai­nuus­sa, Poh­jois-Sa­vos­sa, Poh­jois-Kar­ja­las­sa ja Poh­jois-Poh­jan­maal­la. Kel­tai­ses­ta, liik­ku­vas­ta pos­ti­au­tos­ta hei­tin pos­ti­nip­pu­ja kel­tai­siin laa­ti­koi­hin. Myin mat­ka­lip­pu­ja ja haas­te­lin asi­ak­kai­den kans­sa. Siel­lä­kin opin pal­jon, mitä on asi­a­kas­pal­ve­lu.

1970-lu­vun puo­li­vä­lis­sä tein vuo­den työ­reis­sun pa­pe­ri­ko­neel­le. Siel­lä ei tul­lut ih­mis­kon­tak­te­ja ei­kä asi­a­kas­pal­ve­lua. Huo­ma­sin vuo­des­sa, et­tä se ei ole mi­nun tu­le­va am­mat­ti­ni.

Seit­se­män työ­vuo­den jäl­keen, vuon­na 1977, aloi­tin taas ”alus­ta”: otin re­pun sel­kää­ni ja aloi­tin kou­lu­poi­ka­na. Eh­dot­to­mas­ti jän­ni­tin jäl­leen, olin in­nois­sa­ni ja ute­li­as op­pi­maan ai­van uut­ta.

Lä­hes kaik­ki kou­lu­tie­ni olen aloit­ta­nut syk­syl­lä. Kou­lu­vuo­den jäl­keen, kyl­män syk­syi­se­nä lo­ka­kuun kuu­ra-aa­mu­na aloi­tin Ka­jaa­nin pa­lo­lai­tok­sel­la uu­des­sa työs­sä, ute­li­aa­na ja in­nok­kaa­na sai­raan­kul­jet­ta­ja­na, ku­ten ni­mi­tys sil­loin kuu­lui. Ny­kyi­sin tun­nem­me hei­dät en­si­hoi­ta­ji­na.

Sii­tä tu­li­kin pit­kä­ai­kai­nen työ, var­si­nai­nen elä­män­teh­tä­vä­ni, jos­sa olin yli 42 vuot­ta. En­si­hoi­ta­ja, jos kuka, on asi­a­kas­pal­ve­li­ja. Ei ole yh­tään teh­tä­vää, et­tei kes­kus­tel­tai­si ih­mis­ten – po­ti­laan, omais­ten ja tois­ten hoi­ta­jien – kans­sa.

Taas on sa­man­lai­nen syk­sy kuin on ol­lut ai­em­min­kin. Run­sas vuo­si sit­ten vii­mei­nen työ­ni päät­tyi. Siir­ryin täy­sin pal­vel­lee­na seu­raa­vaan ”vir­kaa­ni”, eläk­keel­le. Olen jäl­leen op­pi­mas­sa uut­ta, mut­ta vie­lä­kin ute­li­aa­na ja in­nok­kaa­na, eh­kä jän­ni­tyk­seen ei enää ole syy­tä. Nyt on ai­kaa mo­nil­le sel­lai­sil­le asi­oil­le, joi­hin ei ol­lut mah­dol­li­suut­ta ai­em­min.

Kou­lu- ja työ­pol­ku­jen ää­rel­lä muis­te­len Väi­nö Ha­vak­sen ru­noa. Sii­hen on hyvä päät­tää tä­män­ker­tai­nen blo­gi­ni.

Olen taas yhä kou­lu­tiel­lä,

ujo köm­pe­lö poi­ka vain.

Koti kau­ka­na, muis­tot siel­lä.

Kivi al­la on an­tu­rain.

Runo päät­tyy kau­niis­ti ru­kouk­seen:

Tule, siu­naa mun kou­lu­tie­ni,

älä mie­hek­si kos­kaan tee.