Jou­ni Le­so­nen

Iso­van­hem­pa­ni oli­vat syn­ty­neet 1800-lu­vun lo­pul­la. Lap­suus­vuo­si­na­ni meil­lä vie­rai­li sil­loin täl­löin isä­ni isä ja äi­ti­ni äi­ti. Muut iso­van­hem­pa­ni oli­vat kuol­leet jo vuo­si­kym­me­niä ai­em­min. Jos­kus kuu­lin jut­tu­ja hei­dän lap­suu­des­taan ja nuo­ruu­des­taan, siis jos­tain kau­kaa. Eh­kä en ai­na ol­lut ko­vin in­nos­tu­nut kuu­le­maan, mitä sil­loin vuo­si­kym­me­niä sit­ten oli ta­pah­tu­nut. Mut­ta jo­tain jäi kui­ten­kin mie­lee­ni. Var­sin usein ta­ri­nat al­koi­vat sa­noil­la "en­nen van­haan" tai "sil­loin, kun minä olin nuo­ri". Muis­te­lui­hin kuu­lui liit­tää mai­nin­ta ”ei noin teh­ty sil­loin, kun me olim­me nuo­ria”. Eh­kä se oli tar­koi­tet­tu jopa moit­teek­si, jota me em­me ym­mär­tä­neet.

Ta­ri­noi­hin kuu­lui men­nei­syyt­tä ku­vaa­via sa­no­ja, jot­ka oli­vat mi­nul­le ou­to­ja. Ker­to­muk­sis­sa vi­lah­te­li sa­no­ja rii­hi, sa­vu­sau­na, ruk­ki, sou­tu­ve­ne, ki­ti­se­vät ai­rot ja han­kai­met ja räp­pä­nä. Isät me­ni­vät met­siin po­ka­sa­hat, sir­ni­kat ja jus­tee­rit mu­ka­naan. Pel­loil­la si­dot­tiin lyh­tei­tä, jot­ka pui­tiin rii­hes­sä. Jos­kus myö­hem­min pää­sin vie­rai­le­maan van­has­sa, jo käy­tös­tä pois jää­nees­sä rii­hes­sä. Siel­lä saat­toi mie­li­ku­vi­tuk­sen sii­vit­tä­mä­nä ais­tia jo­tain rii­hen­puin­nis­ta. Rii­hen sei­nät ja par­vi oli­vat mus­tat, ja siel­lä tuok­sui vie­lä savu. Lap­suus- ja nuo­ruus­vuo­sie­ni ai­koi­na vii­mei­set­kin iso­van­hem­pa­ni kuo­li­vat.

Seu­raa­va su­ku­pol­vi, van­hem­pa­ni, jat­koi­vat pe­rin­net­tä ker­to­en ta­ri­noi­ta nuo­ruu­des­taan. Ju­tut al­koi­vat sa­moil­la sa­noil­la ”kun minä olin nuo­ri”. Eh­kä ju­tut sil­loin kiin­nos­ti­vat jo vä­hän enem­män. Saat­toi to­sin vä­lil­lä myös tun­tua, et­tä “ev­vk”, ku­ten ny­kyi­sin to­de­taan, eli “ei voi vä­hem­män kiin­nos­taa”. Har­mi, sil­lä nyt niil­lä ker­to­muk­sil­la oli­si ai­van eri­lai­nen ar­vo kuin sil­loin. Van­hem­pa­ni oli­vat syn­ty­neet 1920-lu­vul­la. Hei­dän lap­suu­den ja nuo­ruu­den ker­to­muk­sis­saan vuo­det en­nen so­tia oli­vat hy­viä ai­ko­ja. Ker­to­muk­siin liit­tyi myös uu­sia sa­no­ja, ku­ten pet­ro­li, til­ley, ha­sak­ki, trak­to­ri ja säh­köt. Vie­lä siel­lä oli myös rii­hi. Met­sä­työt teh­tiin edel­leen ”hil­jai­sil­la” eli sir­ni­koil­la, po­ka­sa­hoil­la ja jus­tee­reil­la. Omat kou­lu­päi­vä­ni jat­kui­vat tal­vi­sin sil­lä, et­tä ve­din pui­ta lii­te­ris­tä pie­nel­lä kel­kal­la ja kan­noin ne sii­tä si­säl­le. Li­säk­si oli läm­mi­tet­tä­vä uu­ne­ja sekä muu­ri­pa­das­sa vet­tä. Vii­kon­lop­pui­sin läm­mi­tet­tiin sa­vu­sau­na.

Var­tuin, ai­kuis­tuin ja sain per­heen. Lap­set kas­voi­vat. Jos­kus, vuo­si­kym­me­niä sit­ten, ker­roin heil­le omas­ta lap­suu­des­ta­ni. Eh­kä ta­ri­nat kuu­los­ti­vat ker­to­van ajas­ta ”kau­an sit­ten.” Kiin­nos­ti­vat­ko ne? En tie­dä. Ker­to­muk­se­ni al­koi­vat, ku­ten lu­ke­mat­to­mil­la su­ku­pol­vil­la en­nen mi­nua, ”en­nen van­haan” tai ”kun minä olin nuo­ri.” Nuo­ruu­te­ni muis­te­lui­hin kuu­lui­vat jo su­ju­vas­ti sa­nat pui­ma­ko­ne, leik­kuu­pui­mu­ri, vil­jan­kui­vaa­mo, kan­sa­lais­kou­lu, kes­ki­kou­lu, moot­to­ri­sa­ha, Va­li­ant, Vol­ga ja Zep­hyr. Eh­kä mi­nä­kin muis­tu­tin sa­mas­ta asi­as­ta, jon­ka olin kuul­lut kau­an sit­ten: ”Ei noin teh­ty sil­loin, kun me olim­me nuo­ria.” Saat­toi­ko­han mi­nun­kin muis­te­lus­ta­ni erot­taa pie­nen ar­vos­te­lun ja moit­teen? Mik­si te teet­te asi­oi­ta eri ta­val­la kuin me nuo­ruu­des­sam­me teim­me?

Lap­sem­me ovat jo ai­kuis­tu­neet. Mo­nil­la heil­lä on jo rip­pi­kou­lui­äs­sä ole­via nuo­ria ja vas­ta en­si­as­ke­leil­laan ole­via pie­niä. He­kin var­maan ker­to­vat lap­sil­leen ta­ri­noi­ta vuo­si­kym­me­nien ta­kaa. Vi­lah­te­le­vat­ko­han siel­lä­kin sa­nat "en­nen van­haan"? Ole­tan, et­tä mo­net ta­ri­nat al­ka­vat ”kun minä olin nuo­ri.” Ai­van var­maan ker­to­muk­siin liit­ty­vät jo Ruot­sin lai­va, vuok­ra-asun­to, lu­kio, opin­to­lai­na, YAMK, yli­o­pis­to, äly­pu­he­lin ja tie­to­ko­neet. Met­sä­työt teh­dään suu­ril­la ko­neil­la – mo­toil­la.

Ai­ka ku­luu, ku­ten se on teh­nyt tä­hän­kin as­ti. Jos vart­tu­vat su­ku­pol­vet te­ke­vät jo­tain sa­maa, mitä me­kin olem­me teh­neet, on heil­lä 10–20 vuo­den ku­lut­tua am­mat­ti, työ, koti ja per­he. He­kin ker­to­vat ai­koi­naan lap­sil­leen ker­to­muk­sia nuo­ruu­des­taan ja sii­tä, kuin­ka elet­tiin en­nen van­haan eli kuin­ka elet­tiin juu­ri täs­sä ajas­sa. Hei­dän sa­na­va­ras­tos­saan on pal­jon sel­lais­ta, mitä meil­lä ei ai­koi­naan ol­lut, tai se tar­koit­ti meil­le jo­tain ai­van muu­ta. Meil­le ruu­tu ei tar­koit­ta­nut tie­to­ko­neen tai äly­pu­he­li­men näyt­töä, vaan ik­ku­naa, joka saat­toi tal­vi­sin ol­la jää­kuk­kien pei­tos­sa. Ta­ri­nois­sa vi­lah­te­le­vat sa­nat ruu­tu­ai­ka, tie­to­ko­ne, ins­ta, what­sapp, ver­kos­toi­tu­mi­nen ja verk­ko­kaup­pa. Toi­vot­ta­vas­ti lap­set jak­sa­vat tu­le­vai­suu­des­sa­kin kuun­nel­la, mi­ten elet­tiin ”en­nen van­haan”. Olen kui­ten­kin va­kuut­tu­nut, et­tä he­kin, las­tem­me lap­set, aloit­ta­vat ker­to­muk­sen­sa seu­raa­val­le su­ku­pol­vel­le, ku­ten lu­ke­mat­to­mat su­ku­pol­vet en­nen hei­tä ja mei­tä, ”kun minä olin nuo­ri.” Kuu­luu­ko­han hei­dän­kin pu­hees­saan pie­ni muis­tu­tus seu­raa­val­le su­ku­pol­vel­le: ”Ei mei­dän nuo­ruu­des­sa noin teh­ty…”