Jou­ni Le­so­nen

”Joko si­nun­kin pi­tää sin­ne läh­teä? Olet vie­lä niin nuo­ri, mel­kein lap­si.”

Mi­tä­hän ajat­te­li­vat iso­van­hem­mat lä­het­tä­es­sään nuo­ria poi­ki­aan va­rus­mies­pal­ve­luk­seen ja rin­ta­mal­le lä­hes 80 vuot­ta sit­ten?

Muis­tan, kuin­ka saim­me lap­si­na kat­sel­la so­das­sa otet­tu­ja va­lo­ku­via. Isä­ni oli tuo­nut nii­tä muis­to­na ”siel­tä jos­tain,” ra­jan ta­kaa, Ru­ka­jär­ven rin­ta­mal­ta. Usein hän ker­toi, mis­sä ja mil­lai­sis­sa ti­lan­teis­sa ku­vat oli otet­tu. Mo­nil­la kuk­ku­loil­la ja ”mot­ti­pai­koil­la” oli­vat ni­met, sa­mal­la ta­paa, kuin Yr­jö Jyl­hä ku­vaa ru­nois­saan tal­vi­so­dan tais­te­lu­paik­ko­ja Kir­ves­mä­ki, Tai­pa­leen­jo­ki… Isä­ni ker­to­muk­sis­sa ja ku­vis­sa vi­lah­te­li­vat pai­kan­ni­met Kon­tok, Nuok­ki­jär­vi, Liet­ma­jär­vi, Tah­ko­vaa­ra ja Ont­ro­sen­vaa­ra sekä jouk­ko-osas­tot Raja Jp. 6 ja 14. D-jou­kois­ta koot­tu tais­te­luo­sas­to…

Ke­sän 1944 tais­te­lut oli­vat eri­tyi­sen ras­kai­ta. Ei isä­ni liit­tä­nyt nii­hin mi­tään eri­tyi­siä kau­hu­ker­to­muk­sia, vaik­ka eh­kä ku­viin liit­tyi sel­lai­si­a­kin muis­to­ja. Ku­vat oli­vat kär­si­neen nä­köi­siä, nur­kis­ta ku­lu­nei­ta, nuh­raan­tu­nei­ta ja osin rut­tui­si­a­kin. Vä­hän ku­ten ne so­das­sa ol­leet mie­het­kin, joi­ta ku­vis­sa esiin­tyi.

Me lap­set em­me tie­ten­kään ku­vis­ta tun­nis­ta­neet ke­tään, meil­le niis­sä esiin­tyi ”vain” so­ti­lai­ta. Isä­ni­kin oli vai­kea tun­nis­taa niis­tä kaik­kia, muu­ta­mia hän muis­ti ni­mel­tä. Sen hän muis­ti, et­tä kaik­ki niis­sä esiin­ty­vät ei­vät pa­lan­neet so­das­ta elos­sa ko­tiin.

Isä­ni kut­sut­tiin va­rus­mies­pal­ve­luk­seen vuon­na 1942, hä­nen ol­les­saan 17-vuo­ti­as. Ly­hy­en kou­lu­tuk­sen jäl­keen nuo­ret mie­het siir­ret­tiin rin­ta­mal­le. So­dan päät­ty­es­sä isä­ni oli 19-vuo­ti­as so­ta­ve­te­raa­ni. 1960-lu­vul­la kuun­te­lin usein, kun ko­ti­ky­lä­ni ”ve­te­raa­nit” ver­tai­li­vat so­ta­ko­ke­muk­si­aan ker­to­en sa­mal­la toi­sil­leen jut­tu­ja ”jos­tain siel­tä”.

Kun noin kol­me­kym­men­tä vuot­ta sit­ten me­nin en­sim­mäi­sen ker­ran ko­ti­kun­ta­ni kun­nan­ta­lon val­tuus­to­sa­liin, huo­ma­sin sei­näl­lä suu­ren tau­lun. Tau­lus­sa oli nii­den so­ti­lai­den ni­met, jot­ka oli­vat kaa­tu­neet so­dis­sa vuo­sien 1939–1945 ai­ka­na.

En­sim­mäi­sil­lä ker­roil­la huo­mi­o­ni kiin­nit­ti kaa­tu­nei­den mää­rä. Myö­hem­min tau­lua kat­so­es­sa­ni ver­ta­sin, kuin­ka moni heis­tä oli kaa­tu­es­saan ol­lut isä­ni ikäi­nen. Jos­kus huo­ma­sin, et­tä juu­ri sil­lä päi­vä­mää­räl­lä, jol­loin olin tau­lun luo­na, oli jon­kun syn­ty­mä­päi­vä tai joil­la­kin kuo­lin­päi­vä.

Vuo­det ja vuo­si­kym­me­net ku­lui­vat. Kun­nan­ta­lon sul­keu­tu­es­sa tau­lu siir­ret­tiin seu­ra­kun­ta­ta­lon sei­näl­le. Siel­lä käy­des­sä­ni kat­soin usein tau­lua miet­tien sa­mo­ja asi­oi­ta kuin en­nen­kin. Jos­kus van­hem­mat kirk­ko­val­tuus­ton tai -neu­vos­ton jä­se­net muis­te­li­vat ko­kous­ten yh­tey­des­sä so­das­sa kaa­tu­nei­ta. Niis­sä oli heil­le tut­tu­ja, sa­man ky­län nuo­ru­kai­sia. Mo­net muis­ti­vat hei­dän so­taan läh­tön­sä. Erään kou­lun pi­hal­la on muis­to­ki­vi, jos­sa mai­ni­taan: ”Täs­tä läh­ti­vät tä­män kun­nan nuo­ret mie­het yh­des­sä tal­vi­so­taan.”

Sei­son taas, kol­me­kym­men­tä vuot­ta myö­hem­min, sa­man tau­lun edes­sä. Kat­se­len hei­dän syn­ty­mä- ja kuo­li­nai­ko­jaan. Kuin­ka nuo­ria he oli­vat­kaan kaa­tu­es­saan! En­sim­mäi­sen ker­ran tau­lun näh­des­sä­ni huo­ma­sin hei­dän ol­leen vä­hän mi­nua nuo­rem­pia. Nyt huo­maan, et­tä van­him­mat poi­ka­ni ovat jo huo­mat­ta­vas­ti vart­tu­neem­pia kuin mo­net näis­tä, jot­ka kaa­tui­vat al­le kah­den­kym­me­nen vuo­den iäs­sä. Nuo­rin­kin po­jis­ta­ni on jo kau­an sit­ten käy­nyt va­rus­mies­pal­ve­luk­sen.

He läh­ti­vät ko­to­aan, ”äi­din hel­mois­ta”, suo­raan so­taan mo­nen­lais­ten ”hy­vän tuu­rin” toi­vo­tus­ten ja siu­naus­ten saat­te­le­mi­na. Mo­nien – läh­te­vien ja lä­het­tä­vien – mie­les­sä oli sa­maan ai­kaan pal­jon pel­koa, mut­ta myös toi­vei­ta, et­tä he pa­lai­si­vat so­das­ta ter­vei­nä.

Lä­hes kaik­ki he pa­la­si­vat, osa ter­vei­nä, osa haa­voit­tu­nei­na tai kuol­lei­na. Suo­mes­sa oli tuol­loin pal­jon nuo­ria les­kiä ja so­ta­or­po­ja. Kar­ja­lan mail­la et­si­tään vie­lä­kin rin­ta­mil­la ka­don­nei­ta ja sin­ne jää­nei­tä. Vuo­sit­tain hei­tä löy­tyy. Hei­dät tuo­daan ko­ti­seu­ra­kun­nan mul­tiin. Hei­dän so­ta­ret­ken­sä pi­tuus oli 80 vuot­ta.

Mo­nis­sa ko­deis­sa lap­set ky­se­li­vät: ”Mil­loin isä tu­lee taas ko­tiin?”

He, joi­den ni­miä nyt kat­se­len, pa­la­si­vat ar­kuis­sa. Hei­dän koh­dal­laan to­teu­tui erään sota-ajan ru­non sa­no­ma: ”Ja ker­ran hä­mys­sä il­lan suun, isä pa­la­si jäl­leen ko­tiin. Tuli kyl­mä­nä val­kees­sa ar­kus­saan ja men­nyt ei enää so­tiin.”

Sa­maa tau­lua muu­ta­man vuo­den ku­lut­tua kat­sel­les­sa­ni nä­kö­kul­ma­ni on taas muut­tu­nut: he oli­vat niin ko­vin nuo­ria, sa­man ikäi­siä ovat lap­sen­lap­se­ni.

Mi­nun va­rus­mies­pal­ve­luk­ses­ta­ni on ku­lu­nut ai­kaa 45 vuot­ta. Sil­loin Puo­lus­tus­voi­mien pal­ve­luk­ses­sa oli vie­lä kou­lut­ta­ji­na hen­ki­löi­tä, joil­la oli ko­ke­mus­ta so­ta­rin­ta­mal­ta. Ja ker­to­muk­sia siel­tä. Ker­to­muk­sis­sa ja ope­tuk­sis­sa tois­tui usein toi­ve ”kun­pa ei kos­kaan enää”.

Mon­ta su­ku­pol­vea on en­nät­tä­nyt käy­dä va­rus­mies­pal­ve­luk­sen so­tien jäl­keen. Us­kon, et­tä jo­kai­nen ikä­luok­ka on kuul­lut kou­lut­ta­jil­taan tuon sa­man toi­vo­muk­sen: ”Kun­pa ei kos­kaan enää.” Sa­maa toi­von mi­nä­kin – ja sitä, et­tä sen kuu­li­si­vat myös lap­sen­lap­se­ni, jois­ta vart­tu­neim­mat ovat pian va­rus­mie­si­äs­sä.