Työ­ni oli kuun­nel­la. Yli 42 vuo­den ai­ka­na koh­ta­sin kym­me­niä tu­han­sia ih­mi­siä. Kuun­te­lin hei­dän ker­to­muk­si­aan, ta­ri­noin­tia omas­ta ja lä­heis­ten­sä elä­mäs­tä, kir­pei­tä, iloi­sia, su­rul­li­sia ta­ri­noi­ta, elä­män syn­kis­tä ja va­loi­sis­ta het­kis­tä. Pal­jon nii­tä jäi mie­leen, suu­rin osa on unoh­tu­nut. Ker­to­muk­sia muis­tel­les­sa voin miet­tiä, mil­lai­sen ta­ri­nan lä­hei­se­ni ker­toi­si­vat mi­nus­ta.

”Ei meil­le mi­tään tie­tä ol­lut, sel­lai­nen kär­ry­pol­ku vei met­sän hal­ki. He­vo­sel­la sitä pys­tyi kul­ke­maan. Kun mies sai­ras­tui, nos­ti­vat po­jat hä­net pöy­dän kan­nel­le ja kan­toi­vat sil­lä maan­tien var­teen. Siel­tä mat­ka jat­kui tak­sil­la sai­raa­laan. Ei hän ta­kai­sin siel­tä tul­lut. Jäin les­kek­si, yk­sin las­ten kans­sa sin­ne met­sien kes­kel­le.”

”Ke­säl­lä hä­nen oli­si vas­ta pi­tä­nyt syn­tyä, en ha­lua näh­dä, pi­tä­kää se pii­los­sa.”

Elä­mä on ta­ri­na. Kai­kis­ta meis­tä voi­si ker­toa sel­lai­sen. Kor­ke­aan ikään eh­ti­neen ta­ri­na oli­si pit­kä, nuo­ren, tai jo en­nen syn­ty­mää kuol­leen ta­ri­na on ly­hyt.

Elä­mä ja ta­ri­na sii­tä voi ol­la ly­hyt. Se voi päät­tyä jo en­nen syn­ty­mää. Ta­ri­nat liit­ty­vät kui­ten­kin sau­mat­to­mas­ti ai­na toi­siin ih­mi­siin, lä­hei­sim­piin, van­hem­piin ja si­sa­ruk­siin, usein myös edel­li­seen su­ku­pol­veen, iso­van­hem­piin, se­tiin, tä­tei­hin ja serk­kui­hin.

Omis­ta iso­van­hem­mis­ta tie­dän ko­vin vä­hän. Mum­moa isä­ni puo­lel­ta en ole näh­nyt kos­kaan. Hän on kuol­lut isä­ni ol­les­sa yh­dek­sän vuo­den iäs­sä, jo 22 vuot­ta en­nen syn­ty­mää­ni. Uk­ki­ni muis­tan. Hän­kin kuo­li, kun olin vas­ta kah­dek­san­vuo­ti­as.

Äi­ti­ni isä ja hä­nen uk­kin­sa ovat kuol­leet so­ta­vuo­te­na 1941. Isoi­sä­ni ja isoi­soi­sä­ni äi­din puo­lel­ta kuo­li­vat siis 14 vuot­ta en­nen syn­ty­mää­ni. Äi­ti­ni me­net­ti isän­sä ol­les­saan 15-vuo­ti­as. Äi­ti­ni äi­ti, mum­mo­ni, kuo­li ol­les­sa­ni va­rus­mie­he­nä vuo­den 1975 mar­ras­kuus­sa.

Äi­din su­vun hau­dal­la vie­rai­len vuo­sit­tain. Pää­o­sin tie­to, mikä mi­nul­la heis­tä on, nä­kyy hau­ta­ki­ves­tä, siis syn­ty­mä- ja kuo­lin­päi­vät. Sa­mal­le kirk­ko­maal­le on hau­dat­tu­na myös isä­ni suku. Löy­dän siel­tä isä­ni li­säk­si hä­nen isän­sä eli uk­ki­ni hau­dan, mut­ta en hä­nen puo­li­so­aan, joka kuo­li jo 1933. Ai­ka teki teh­tä­vän­sä hoi­ta­mat­to­mal­le hau­dal­le, se unoh­tui ja otet­tiin hau­ta­käyt­töön uu­del­leen.

Isä­ni ukis­ta tie­dän vain ni­men, Ris­to, en mi­tään muu­ta. Eh­kä hän oli syn­ty­nyt suun­nil­leen suur­ten näl­kä­vuo­sien ai­koi­hin.

Kai­kis­ta heis­tä on ol­lut jos­kus ta­ri­na, jota he it­se ja hei­dän lä­hei­sen­sä ovat ai­koi­naan ker­to­neet. Jo­kai­sen hei­dän elä­män­sä on liit­ty­nyt vah­vas­ti edel­li­seen ja seu­raa­vaan su­ku­pol­veen, ai­van ku­ten mei­dän­kin elä­mäm­me liit­tyy iso­van­hem­piin, van­hem­piin, lap­siim­me, lap­sen­lap­siim­me ja si­sa­ruk­siim­me.

Su­ku­pol­vien lo­pu­ton kier­to ja elä­mäm­me liit­ty­mi­nen toi­siin ih­mi­siin on kuin vah­va köy­si. Sii­nä on lu­ke­mat­to­mia säi­kei­tä rin­nak­kain lä­hel­lä toi­si­aan. Luja köy­si syn­tyy­kin vain vah­vas­ta pu­nok­ses­ta, ai­van ku­ten su­kum­me ja sii­hen liit­ty­vät ta­ri­nat ih­mi­sis­tä. Sii­nä ta­ri­nas­sa kul­ke­vat rin­nak­kain su­ku­pol­vien eri-ikäi­set ih­mi­set. Sa­maan ai­kaan kun joi­den­kin pu­nos si­säl­tää tum­mia su­run vi­vah­tei­ta, on toi­sil­la vaa­lei­ta pu­nok­sia, elä­män on­nel­lis­ta ai­kaa.

Ta­ri­nois­sa saam­me kas­vot. Ker­to­muk­sis­sa elä­mä jat­kuu. Ta­ri­nat elä­vät pi­tem­pään kuin ih­mi­set, jois­ta nii­tä ker­ro­taan, ly­hyim­mil­lään­kin vuo­si­kym­me­niä, jos­kus vuo­si­sa­to­ja, jopa vuo­si­tu­han­sia.

Jos oli­sin kuul­lut ul­ko­puo­li­sen ker­to­ma­na ta­ri­nan en­nen syn­ty­mään­sä kuol­lees­ta lap­ses­ta, en oli­si tien­nyt hä­nes­tä juu­ri mi­tään. Äi­din ker­to­ma­na lap­si liit­tyi kui­ten­kin hä­nen su­ku­jen­sa pu­nok­siin. Vaik­ka elä­mä päät­tyi jo äi­din koh­dus­sa, liit­tyi sii­hen kui­ten­kin vah­vas­ti mui­hin kiin­nit­ty­vä ta­ri­na. Lap­si sai su­kun­sa kas­vot, hän eli het­ken sii­nä kes­kus­te­lus­sam­me. Lap­si, jon­ka odo­tet­tiin syn­ty­vän va­loi­san yöt­tö­män yön ke­sään, syn­tyi ja kuo­li vuo­den pit­kien ja pi­mei­den öi­den ai­kaan. Sain kuul­la omal­la ta­val­laan kau­niin ta­ri­nan ly­hy­es­tä elä­mäs­tä, ta­ri­nan, joka päät­tyi su­ruun ja pet­ty­myk­seen.

Mut­ta mi­ten päät­tyi tä­män ta­ri­nan en­sim­mäi­sen hen­ki­lön, van­han mum­mon ker­to­mus? ”Olen jo kau­an asu­nut kir­kon­ky­läl­lä, kau­pat, kirk­ko ja sai­raa­la ovat lä­hel­lä, nii­tä­hän sitä van­ha ih­mi­nen eni­ten tar­vit­see, hyvä siel­lä on ol­la. Lap­set muis­ta­vat ja käy­vät kun en­nät­tä­vät, he ovat työn pe­räs­sä muut­ta­neet maa­il­mal­le. Ko­ti­ta­lo siel­lä kor­ves­sa on au­tio.”