Jou­ni Le­so­nen

Alus­sa on ai­na tyh­jä ark­ki. Aja­tus, mitä sii­hen ai­on täl­lä ker­taa kir­joit­taa, on eh­kä jo muo­tou­tu­nut ”kor­vien vä­lis­sä”, mut­ta sil­ti se on ai­na yh­tä vai­ke­aa. Edes­sä­ni on siis tyh­jän pa­pe­rin synd­roo­ma.

Oi­ke­as­taan sil­mis­sä­ni ei ole edes var­si­nais­ta ark­kia, vaan tie­to­ko­neel­la val­koi­se­na hoh­ta­va ruu­tu. Sii­hen siis pi­täi­si vär­kä­tä jo­noon tut­tu­ja merk­ke­jä, kir­jai­mia sa­noik­si, jois­ta muo­dos­tuu ta­ri­na.

Kir­joit­ta­mi­sen al­ku on mi­nul­le se vai­kein ja tah­mai­sin vai­he. Kun pää­see alul­le, kyl­lä sii­tä ai­na jo­tain syn­tyy.

Mut­ta help­po­a­han se kir­joit­ta­mi­nen kai ny­kyi­sin on, tois­ta oli kau­an sit­ten. Sil­loin, kun kir­joi­tet­tiin nuo­len­pää­merk­ke­jä sa­vi­tau­lui­hin, tai vä­hän myö­hem­min, kun kek­sit­tiin pa­py­rus ja vie­lä myö­hem­min per­ga­ment­ti ja pal­jon myö­hem­min pa­pe­ri.

Kir­joi­tus­tai­to on van­haa. Jo noin 3000 vuot­ta eKr. opit­tiin kir­joit­ta­maan vies­te­jä peh­mei­siin sa­vi­tau­lui­hin merk­ke­jä pai­ne­le­mal­la. Merk­ke­jä oli noin 30, eli suun­nil­leen sama mää­rä kuin meil­lä käy­tös­säm­me ole­via kir­jai­mia. Tämä kir­joi­tus­ta­pa kes­ti­kin yl­lät­tä­vän pit­kään, ajan­las­kum­me al­kuun saak­ka.

Sa­vi­tau­lu­jen rin­nal­le tuli pa­py­rus­kais­la. Pa­py­rus ke­rät­tiin Nii­lin suis­tos­ta, li­o­tet­tiin, kui­vat­tiin ja la­dot­tiin ris­tiin pys­ty- ja vaa­ka­ta­soon ar­keik­si, jot­ka oli­vat vä­hän meil­le tut­tua A4-ark­kia isom­pia. Pa­py­ruk­ses­ta jäi elä­mään nimi; ny­kyi­nen pa­pe­ri juon­taa ni­men­sä sii­tä, tu­han­sien vuo­sien ta­kaa.

Ke­hi­tys kul­ki kul­ku­aan. Jo lä­hes 200 vuot­ta eKr. al­koi per­ga­ment­ti si­vuut­taa pa­py­ruk­sen. Per­ga­ment­ti oli kes­tä­väm­pää ja voit­ti käyt­tö­kel­poi­suu­del­laan pa­py­ruk­sen. Per­ga­ment­tia teh­tiin va­si­koi­den, lam­pai­den ja vuo­hien na­hois­ta. Sen val­mis­ta­mi­nen oli kui­ten­kin työ­läs­tä ja ai­kaa vie­vää. Per­ga­ment­ti on saa­nut ni­men­sä Per­ga­mo­nis­ta, pai­kas­ta, jos­sa sitä ke­hi­tet­tiin eri­tyi­sen mer­kit­tä­väs­ti. Per­ga­mon on tut­tu paik­ka myös Raa­ma­tun kir­joi­tuk­sis­ta. Per­ga­mo­nin seu­ra­kun­nan en­ke­lil­le kir­joi­tet­tiin kir­je (Joh. ilm. 2:12). Lie­nee­kö se kir­joi­tet­tu­na per­ga­men­til­le?

Kai­kel­la on oma ai­kan­sa, niin oli myös per­ga­men­til­la. 1000-lu­vul­la opit­tiin pa­pe­ri­mas­san val­mis­tus. Sen val­mis­tus­tai­to le­vi­si Eu­roop­paan, ja per­ga­men­tin käyt­tö hii­pui. 1500-lu­vul­la kek­sit­tiin kir­ja­pai­no. Sa­mal­la vuo­si­sa­dal­la pai­net­tiin kir­joik­si myös Raa­mat­tu.

Raa­ma­tun kir­joi­tus­ten his­to­ria on mie­len­kiin­toi­nen. Osa kir­joi­tuk­sis­ta on kir­joit­ta­jien it­sen­sä te­ke­miä. Mo­net käyt­ti­vät apu­naan kir­ju­rei­ta, joil­le he sa­ne­li­vat, mitä tu­lee kir­joit­taa. Van­has­sa Bib­li­as­sa on pal­jon mai­nin­to­ja kir­joit­ta­jis­ta.

Pro­feet­to­jen teh­tä­vä­nä oli pu­hu­mi­sen li­säk­si myös kir­joit­taa tai kir­joi­tut­taa sa­no­mi­si­aan muis­tiin tu­le­via su­ku­pol­via var­ten. He us­koi­vat, et­tä Ju­ma­la pu­hui hei­dän kaut­taan. ”Sei­son var­ti­o­pai­kal­la­ni, ase­tun tä­hys­tä­mään saa­dak­se­ni tie­tää, mitä Her­ra pu­huu mi­nul­le, mitä hän vas­taa va­li­tuk­sii­ni. Her­ra vas­ta­si mi­nul­le: – – Kir­joi­ta näky niin sel­väs­ti tau­lui­hin, et­tä sen voi vai­vat­ta lu­kea.” (Hab. 2:1–2.)

Mis­tä pa­pe­ri ny­kyi­sin tu­lee? Sain 1970-lu­vul­la noin vuo­den ajan ol­la mu­ka­na töis­sä pa­pe­ri­ko­neel­la. Pa­pe­rin tie hu­mi­se­vas­ta met­säs­tä A4-ar­kik­si tai leh­dek­si on pit­kä ja mo­ni­vai­hei­nen pro­ses­si. Siel­lä vii­mei­ses­sä val­mis­tus­vai­hees­sa se kui­ten­kin muut­tuu mas­sas­ta pa­pe­rik­si no­pe­as­ti.

Sa­to­jen met­rien pi­tui­sis­sa hal­leis­sa jy­li­se­vät ko­neet työn­tä­vät kuu­maa pa­pe­ria yli 40 ki­lo­met­rin tun­ti­vauh­tia 4–6 met­rin le­vyi­se­nä "la­ka­na­na" suu­ril­le rul­lil­le, jos­ta se lei­ka­taan ti­laa­jan ha­lu­a­miin mit­toi­hin. Jos­sain joku myö­hem­min pilk­koo pa­pe­ria myös A4-ar­keik­si mo­nen­lai­siin käyt­tö­tar­koi­tuk­siin. Siel­tä suu­ris­ta sa­leis­ta on pe­räi­sin se­kin pa­pe­ri, jota pai­no­ta­lot käyt­tä­vät myös SRK:n toi­mit­ta­mas­sa ja kus­tan­ta­mas­sa eri­no­mai­sen mie­len­kiin­toi­ses­sa lu­et­ta­vas­sa.

Mut­ta mis­tä tä­män blo­gin ot­sik­ko on pe­räi­sin? Se­kin löy­tyy Raa­ma­tus­ta. Van­ha Bib­lia ker­too kir­joit­ta­jas­ta, joka tun­tee sy­dä­mes­sään eli aja­tuk­sis­saan ”kau­niin lau­lun", jon­ka ha­lu­ai­si pu­kea sa­noik­si, siis kir­joit­taa ylös, ja­lon kir­joit­ta­jan ky­näl­lä. Uu­si kään­nös (1992) kir­joit­taa sa­man asi­an: ”Sy­dä­me­ni on tul­vil­laan kau­nii­ta sa­no­ja. – – Ol­koon kie­le­ni kuin tai­ta­van kir­ju­rin kynä.” (Ps. 45:1.)

Aja­tuk­sia ei kui­ten­kaan ole ai­na help­poa pu­kea kau­niik­si sa­noik­si. Kir­joi­tet­tu­na ne ”ja­lot aja­tuk­set” näyt­tä­vät hel­pos­ti niin ko­vin ar­ki­sil­ta. Mut­ta on meil­lä kui­ten­kin jo­tain hel­pom­paa ja pa­rem­min kuin vuo­si­tu­han­sia sit­ten: nuo­len­pää­merk­kien, sa­vi­tau­lu­jen, pa­py­ruk­sen ja per­ga­men­tin si­jaan saam­me aloit­taa kir­joit­ta­mi­sen tie­to­ko­neen näyt­töä tui­jo­tel­len.

Kir­joit­ta­mi­sen his­to­ri­aa ei kui­ten­kaan voi ohit­taa mai­nit­se­mat­ta sul­ka­ky­niä, lyi­jy­ky­niä, mus­te­ky­niä ja kui­va­mus­te­ky­niä. Mo­net maa­il­man­his­to­ri­an suu­ret te­ok­set on kir­joi­tet­tu il­man kir­joi­tus­ko­nei­ta, var­sin vaa­ti­mat­to­min vä­li­nein.

Mut­ta vie­lä en­nen tie­to­ko­ne­ruu­tu­ja tu­li­vat vuo­si­kym­me­nik­si Ad­le­rit, Oli­ve­tit, Re­ming­to­nit ja mo­net muut vä­ri­nau­hoil­la va­rus­te­tut kir­joi­tus­ko­neet. Tie­dät­hän, sel­lai­set, jot­ka rä­ti­si­vät kuin ko­ne­tu­li­a­seet no­pe­an kir­joit­ta­jan käy­tös­sä.

Pal­jon on tul­lut muu­tok­sia vuo­si­tu­han­sien saa­tos­sa. On jo­tain muut­tu­ma­ton­ta­kin. Edel­leen kir­joit­ta­ja is­tah­taa ”tau­lun­sa” eteen mie­les­sään aja­tus, mi­ten muo­toil­la en­sim­mäi­nen lau­se. Mi­ten sai­sin teks­tis­tä sel­lai­sen, et­tä se sy­tyt­tää lu­ki­jas­sa niin sy­vän mie­len­kiin­non, et­tä hän jak­saa lu­kea kir­joi­tuk­sen sen vii­mei­seen sa­naan saak­ka?

”Mut­ta täs­sä on ker­to­muk­se­ni lop­pu”, sa­noi Alek­sis Kivi Seit­se­män vel­jes­tä -ro­maa­nin­sa lo­pus­sa. Mu­kai­len tä­hän lop­puun vä­hän Ki­veä: Mi­tä­pä ker­toi­sin enää kir­joi­tus­vä­li­neis­tä ja kir­joit­ta­jis­ta, hei­dän elä­män­sä päi­vis­tä ja nii­den vai­heis­ta tääl­lä? Ne kul­ki­vat rau­hal­li­ses­ti puo­li­päi­vän kor­keu­del­le ylös ja kal­lis­tui­vat rau­hal­li­ses­ti alas il­lan le­poon mo­nen tu­han­nen kul­tai­sen au­rin­gon kier­to­es­sa.

(Teks­tin tie­dol­li­sen osuu­den läh­tee­nä on käy­tet­ty Wi­ki­pe­di­aa.)