Jou­ni Le­so­nen

Sei­som­me suu­ren ki­vi­ra­ken­nuk­sen pi­hal­la. Piha kas­vaa pit­kää ku­lot­tu­nut­ta ruo­hoa. Hä­mär­ty­vä elo­kui­nen päi­vä vii­le­nee il­lak­si, au­rin­ko kul­taa ra­ken­nuk­sen sei­nää – ja muis­to­ja. Tie­noo on hil­jai­nen. Ym­pä­ris­tös­tä pää­tel­len se on hil­jai­nen myös päi­vi­sin.

Kier­räm­me hil­jal­leen ra­ken­nus­ta. Ker­ron sa­mal­la puo­li­sol­le­ni ra­ken­nuk­seen liit­ty­viä muis­to­ja ja ta­ri­noi­ta. Pi­hal­la kas­vaa suu­ri, lä­hes kah­den­kym­me­nen met­rin pi­tui­nen kuu­si. Ty­ves­tä se on rei­lun 30 sen­tin vah­vui­nen. Muis­te­len, kuin­ka 1960-lu­vun al­ku­puo­lel­la yh­te­nä syk­sy­nä is­tu­tim­me ky­sei­sen kuu­sen kas­va­maan kou­lun pi­hal­le. Sil­loin se oli sor­men vah­vui­nen.

Puun is­tut­ta­mi­seen osal­lis­tui­vat lä­hes kaik­ki kou­lun op­pi­laat. Mei­tä oli noin 160. Opet­ta­jat va­roit­te­li­vat mei­tä, et­tä pien­tä kuus­ta pi­tää suo­jel­la ei­kä sitä saa vau­ri­oit­taa mil­lään ta­val­la. Se oli niin hen­to, vas­ta elä­män­sä alus­sa. Se is­tu­tet­tiin Suo­men it­se­näi­syy­den muis­to­puuk­si Suo­men täyt­tä­es­sä sen vuo­den jou­lu­kuus­sa 45 vuot­ta. Opet­ta­jat ker­toi­vat, et­tä vii­mei­sin sota oli päät­ty­nyt va­jaa kak­si­kym­men­tä vuot­ta ai­em­min ja Suo­mi on it­se­näi­nen maa.

Sil­loin kau­an sit­ten, pie­ne­nä poi­ka­na, kat­se­lin kuus­ta hie­man ala­viis­toon, se oli ly­hy­em­pi kuin minä. Nyt, kat­sel­les­sa­ni lat­vaan, näen sen ta­ka­na syk­syi­sen si­ni­tai­vaan. Tääl­lä oli en­nen vil­kas kylä ja pal­jon asuk­kai­ta. Nyt kou­lu on au­tio ja ky­läl­lä vä­hän asut­tu­ja ta­lo­ja. Kou­lu otet­tiin käyt­töön pian so­ta­vuo­sien jäl­keen 1950-lu­vun alus­sa. Vuo­si­tu­han­nen vaih­tees­sa ope­tus tääl­lä päät­tyi. Vii­mei­se­nä kou­lu­vuo­te­na op­pi­lai­ta oli ol­lut al­le kym­me­nen.

Kou­luun liit­tyy pal­jon muis­to­ja lap­suu­des­ta lä­hes kuu­den­kym­me­nen vuo­den ta­kaa. Tääl­lä opin lu­ke­maan ja kir­joit­ta­maan. Alus­sa mo­lem­mat tai­dot oli­vat tah­mei­ta, ne oli­vat opet­te­lus­sa. Vuo­si­kym­men­ten ku­lu­es­sa olen lu­ke­nut ja kir­joit­ta­nut pal­jon. Tai­dot ovat li­sään­ty­neet. Opet­ta­jat te­ki­vät ai­koi­naan hy­vää työ­tä opet­ta­es­saan mei­tä. Har­mi, et­ten voi ta­va­ta hei­tä enää. Mi­nul­la oli­si syy­tä kiit­tää hei­tä. En­sim­mäi­sen ja vii­mei­sen luo­kan opet­ta­ja­ni on kuol­lut kau­an sit­ten.

Py­säh­dym­me erään luok­ka­huo­neen ik­ku­nan ta­ka­na. Ik­ku­na on kat­set­tam­me kor­ke­am­mal­la, jo­ten em­me voi näh­dä sii­tä si­säl­le. Muis­tan kui­ten­kin hy­vin luok­ka­huo­neet, jois­sa is­tuin eri luo­kil­la. Eri­tyi­ses­ti on jää­nyt mie­lee­ni erään jou­lun al­la har­joit­te­le­mam­me oh­jel­ma.

Kou­lun jou­lu­juh­las­sa kai­kil­la kou­lu­luo­kil­la oli jo­tain esi­tet­tä­vää muil­le op­pi­lail­le. Olin pik­ku­kou­lu­lai­nen ja mu­ka­na oh­jel­mas­sa, jos­sa esi­tet­tiin vuo­ron pe­rään lau­lu­ja ja ru­no­ja. Mi­nun teh­tä­vä­ni oli lau­sua Lem­pi Vi­her­vaa­ran runo: ”Vuo­ris­to­pol­kua ki­vis­tä, kai­taa, kuk­kais­tie­tä ja laak­so­jen lai­taa Joo­sef ja Ma­ria kul­kee. Pit­kä on mat­ka, jo uu­pu­mus voit­taa, syp­res­sin leh­dis­tä tuu­li kun soit­taa, au­rin­ko sil­män­sä sul­kee.” Runo piti ope­tel­la lau­su­maan ul­koa. Opet­ta­ja is­tui etu­pen­kis­sä ja oli lu­van­nut toi­mia kuis­kaa­ja­na jos tu­lee unoh­dus. Muis­te­len, et­tä oli­sin lau­su­nut sen il­man kuis­kaa­jan apua.

Pa­laan muis­tois­sa­ni kau­as. Al­le kym­me­nen vuo­den ikäi­nen pik­ku­mies lau­su­mas­sa ru­noa in­nos­ta heh­ku­vin pos­kin, eh­kä se myös jän­nit­ti. Mut­ta se oli suu­ri het­ki. Olin saa­nut luot­ta­mus­teh­tä­vän lau­sua runo koko kou­lun op­pi­lai­den ja opet­ta­jien edes­sä. Yli sa­ta­vii­si­kym­men­tä sil­mä­pa­ria seu­ra­si vuo­rol­laan tois­ten­sa esi­tyk­siä. Tuo jou­lu­juh­la oli tär­keä, jän­nit­tä­vä ja kai mo­nel­la ta­paa mer­kit­tä­vä ja jäi mie­leen. Sik­si sitä ja mo­nia mui­ta kou­lun­käyn­tiin liit­ty­viä ta­pah­tu­mia muis­te­lin vä­hän hai­ke­a­na­kin sil­loin elo­kui­se­na il­ta­na au­rin­gon kul­la­tes­sa hil­jais­ta kou­lun pi­haa.

Il­lan jo hä­mär­ty­es­sä läh­dem­me kou­lul­ta ko­ti­mat­kal­le. Päi­vä las­keu­tuu mail­leen, ”au­rin­ko sil­män­sä sul­kee".

En unoh­ta­nut tuo­ta kau­nis­ta, jou­lu­lau­luk­si sä­vel­let­tyä ru­noa. Näin jou­lun ai­kaan kuun­nel­les­sa­ni sitä tun­nen lau­lun vii­mei­sen sä­keis­tön ta­voin sa­moin kuin sil­loin kau­an sit­ten sitä kou­lus­sa lau­su­es­sa­ni. ”Kii­tos­ta täyn­nä on mie­li myös mul­la, Jee­sus, kun täs­sä saan luok­se­si tul­la, lah­ja­ni sei­mel­le pan­na. Oi, jos­pa lail­la­si nöy­rä mä oi­sin, tai­va­han tui­ket­ta tiel­le­ni loi­sin! Ar­moa sii­hen sä an­na.”