Tammikuun aamun valjussa valossa kuului metsästä hento, hiljainen laulu. Tintti siellä yritteli. Jotenkin sen laulu jäi lyhyeksi, tuntui kuin olisi katkennut keskeltä.
Joskus tutun aamulenkin kävely on hidasta, kuin mukana olisi kolmevuotias lapsi. Sama matka vuodesta, jopa vuosikymmenestä toiseen. Voi ajatella, että ei kai siellä eilisestä käynnistä mikään ole voinut erilaiseksi muuttua. Ei paljon, mutta pieniä muutoksia tulee joka päivä. Juuri niiden vuoksi kävely pysähtyy tuon tuosta. Pitää tarkkailla ja tehdä havaintoja lapsen tavoin. Mikähän nuo jäljet on jättänyt, mikä tuosta on kulkenut?
Tänään lähdin matkaan samaan aikaan kuin pari kuukautta sitten. Silloin, tammikuussa, tieni valaisi otsalamppu. Ympärilläni oli pimeä ja synkkä metsä. Nyt maaliskuussa en juuri ennätä matkaan ennen auringon nousua. Aurinko valaisee tieni, metsään näkee kauas. Synkän pimeyden aika on jo huomattavasti lyhentynyt.
Vuodenvaihteen jälkeen jänikset näyttivät kulkeneen suunnilleen aina samoja reittejä pitkin. Nyt maaliskuussa liikkuminen näyttää lisääntyneen. Jälkiä on huomattavasti enemmän, ja niitä näkyy olevan ristiin rastiin. Puput ovat tulleet valon ja lisääntyneen lämmön vaikutuksesta hieman levottomiksi. Lieneekö kevättä rinnassa?
Huikaisevan siniseltä taivaalta kuuluu terävää roukuntaa, korppipariskunta siellä leikkii. Jokohan lienevät katselemassa tulevalle keväälle ja kesälle kodin paikkaa? Tuolta korkealta on varmaan helpompaa löytää sopivan kuusen tai männyn latvasta hyvää ”tonttimaata”. Variksissa näyttää olevan samaa levottomuutta, kevät tuo sitä aina tullessaan.
Etelän puolen lumipenkka näyttää jo vähän vetäytyneen. Ei paljoa, vain vähän, sillä sen huomaa vain, kun pysähtyy tarkastelemaan. Tummien havupuiden rungon ympärys painuu jo auringon lämmön vaikutuksesta. Ihmeellinen ja suloinen on valo ja lämpö!
Lumi hohtaa häikäisevän valkoisena. Täällä kaukana liikenteestä hangelle ei juuri kerry likaa. Suvisia, lämpimiä kevättalven öitä ei vielä ole juuri ollut. Hanki ei kanna kuin ihan vähän.
Hiljaisessa tuulessa hangen pintaa pitkin juoksee pienen pieni tumma roska. Mikähän se lienee? Pitää aivan pysähtyä tarkastamaan. Pieni havupuun siemen se siinä. Pian se putoaa jäniksen jalan painallukseen. Siihen se jää odottamaan kevättä. Ehkä se joskus kevään lopulla painuu juuri tuolla kohden maahan, jossa itää ja kasvaa. Se voi juurtua juuri siihen ja kasvaa jopa sata vuotta.
Muistelen liiterissäni olevaa suurta kantoa, jossa on 170 vuosikiertoa. Senkin puun alku on joskus ollut pieni siemen. Se on juossut hangella ehkä 1850-luvulla. Vähäisen kylän reunalla se kasvoi suureksi, kunnes kaksikymmentä vuotta sitten huomattiin, että tuohon pitää rakentaa, tuo puu joutaa pois. Puun 70 senttimetrin vahvuinen tyvi on edelleen tallessa liiterissäni.
Mutta mikä pieni otus tuossa kipittää tiellä edessäni? Voi kuinka sillä on ohuet jalat, kuin ohuinta siimaa. Miten noin mitättömät jalat voivat kantaa?
Talvisella tiellä kohtaan myös luontoon kuuluvan elämän julmuuden. Naarasteeri näyttää olleen varomaton, kettu on tavoittanut sen tieltä ja vienyt ateriakseen. Läheltä tietä, harvasta metsästä kuuluu yllättäen räpyttelyä ja rytinää. Teeri nousee kylmän pakkasyön jälkeen lämpimästä kiepistä siivilleen, ja pian nousee toinen, kolmas, neljäs. Lopulta niitä on pakkastaivaalla kymmenittäin. Harvoin pääsee näkemään näin upeaa näkyä. Taitavat suunnistaa koivujen latvoille urpuja napsimaan…
Jatkan kävelyä tarkkaillen jälkiä ja ääniä. Äkkiä metsästä kuuluu huuto. Musta lintu takertuu pystyyn kelottuneen puun kylkeen. Kohta kuuluu ankara naputus ja sälöt lentävät. ”Kuka metsässä illoin huutaa? / Kenen valitus kaukaa soi?” Lauri Pohjanpää kuvaa runossaan, miksi palokärki huutaa. Se huuto kuului tyynessä aamussa kauaksi. ”Se soi kuin naisen itku, / kuka siellä vaikeroi?”
Pian kuulen taas linnun laulun. Nyt tintin laulu ei enää katkea, vaan se laulaa kauniin sävelen loppuun asti.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys