Tam­mi­kuun aa­mun val­jus­sa va­los­sa kuu­lui met­säs­tä hen­to, hil­jai­nen lau­lu. Tint­ti siel­lä yrit­te­li. Jo­ten­kin sen lau­lu jäi ly­hy­ek­si, tun­tui kuin oli­si kat­ken­nut kes­kel­tä.

Jos­kus tu­tun aa­mu­len­kin kä­ve­ly on hi­das­ta, kuin mu­ka­na oli­si kol­me­vuo­ti­as lap­si. Sama mat­ka vuo­des­ta, jopa vuo­si­kym­me­nes­tä toi­seen. Voi aja­tel­la, et­tä ei kai siel­lä ei­li­ses­tä käyn­nis­tä mi­kään ole voi­nut eri­lai­sek­si muut­tua. Ei pal­jon, mut­ta pie­niä muu­tok­sia tu­lee joka päi­vä. Juu­ri nii­den vuok­si kä­ve­ly py­säh­tyy tuon tuos­ta. Pi­tää tark­kail­la ja teh­dä ha­vain­to­ja lap­sen ta­voin. Mi­kä­hän nuo jäl­jet on jät­tä­nyt, mikä tuos­ta on kul­ke­nut?

Tä­nään läh­din mat­kaan sa­maan ai­kaan kuin pari kuu­kaut­ta sit­ten. Sil­loin, tam­mi­kuus­sa, tie­ni va­lai­si ot­sa­lamp­pu. Ym­pä­ril­lä­ni oli pi­meä ja synk­kä met­sä. Nyt maa­lis­kuus­sa en juu­ri en­nä­tä mat­kaan en­nen au­rin­gon nou­sua. Au­rin­ko va­lai­see tie­ni, met­sään nä­kee kau­as. Syn­kän pi­mey­den ai­ka on jo huo­mat­ta­vas­ti ly­hen­ty­nyt.

Vuo­den­vaih­teen jäl­keen jä­nik­set näyt­ti­vät kul­ke­neen suun­nil­leen ai­na sa­mo­ja reit­te­jä pit­kin. Nyt maa­lis­kuus­sa liik­ku­mi­nen näyt­tää li­sään­ty­neen. Jäl­kiä on huo­mat­ta­vas­ti enem­män, ja nii­tä nä­kyy ole­van ris­tiin ras­tiin. Pu­put ovat tul­leet va­lon ja li­sään­ty­neen läm­mön vai­ku­tuk­ses­ta hie­man le­vot­to­mik­si. Lie­nee­kö ke­vät­tä rin­nas­sa?

Hui­kai­se­van si­ni­sel­tä tai­vaal­ta kuu­luu te­rä­vää rou­kun­taa, korp­pi­pa­ris­kun­ta siel­lä leik­kii. Jo­ko­han lie­ne­vät kat­se­le­mas­sa tu­le­val­le ke­vääl­le ja ke­säl­le ko­din paik­kaa? Tuol­ta kor­ke­al­ta on var­maan hel­pom­paa löy­tää so­pi­van kuu­sen tai män­nyn lat­vas­ta hy­vää ”tont­ti­maa­ta”. Va­rik­sis­sa näyt­tää ole­van sa­maa le­vot­to­muut­ta, ke­vät tuo sitä ai­na tul­les­saan.

Ete­län puo­len lu­mi­penk­ka näyt­tää jo vä­hän ve­täy­ty­neen. Ei pal­joa, vain vä­hän, sil­lä sen huo­maa vain, kun py­säh­tyy tar­kas­te­le­maan. Tum­mien ha­vu­pui­den run­gon ym­pä­rys pai­nuu jo au­rin­gon läm­mön vai­ku­tuk­ses­ta. Ih­meel­li­nen ja su­loi­nen on valo ja läm­pö!

Lumi hoh­taa häi­käi­se­vän val­koi­se­na. Tääl­lä kau­ka­na lii­ken­tees­tä han­gel­le ei juu­ri ker­ry li­kaa. Su­vi­sia, läm­pi­miä ke­vät­tal­ven öi­tä ei vie­lä ole juu­ri ol­lut. Han­ki ei kan­na kuin ihan vä­hän.

Hil­jai­ses­sa tuu­les­sa han­gen pin­taa pit­kin juok­see pie­nen pie­ni tum­ma ros­ka. Mi­kä­hän se lie­nee? Pi­tää ai­van py­säh­tyä tar­kas­ta­maan. Pie­ni ha­vu­puun sie­men se sii­nä. Pian se pu­to­aa jä­nik­sen ja­lan pai­nal­luk­seen. Sii­hen se jää odot­ta­maan ke­vät­tä. Eh­kä se jos­kus ke­vään lo­pul­la pai­nuu juu­ri tuol­la koh­den maa­han, jos­sa itää ja kas­vaa. Se voi juur­tua juu­ri sii­hen ja kas­vaa jopa sata vuot­ta.

Muis­te­len lii­te­ris­sä­ni ole­vaa suur­ta kan­toa, jos­sa on 170 vuo­si­kier­toa. Sen­kin puun al­ku on jos­kus ol­lut pie­ni sie­men. Se on juos­sut han­gel­la eh­kä 1850-lu­vul­la. Vä­häi­sen ky­län reu­nal­la se kas­voi suu­rek­si, kun­nes kak­si­kym­men­tä vuot­ta sit­ten huo­mat­tiin, et­tä tuo­hon pi­tää ra­ken­taa, tuo puu jou­taa pois. Puun 70 sent­ti­met­rin vah­vui­nen tyvi on edel­leen tal­les­sa lii­te­ris­sä­ni.

Mut­ta mikä pie­ni otus tuos­sa ki­pit­tää tiel­lä edes­sä­ni? Voi kuin­ka sil­lä on ohu­et ja­lat, kuin ohuin­ta sii­maa. Mi­ten noin mi­tät­tö­mät ja­lat voi­vat kan­taa?

Tal­vi­sel­la tiel­lä koh­taan myös luon­toon kuu­lu­van elä­män jul­muu­den. Naa­ras­tee­ri näyt­tää ol­leen va­ro­ma­ton, ket­tu on ta­voit­ta­nut sen tiel­tä ja vie­nyt ate­ri­ak­seen. Lä­hel­tä tie­tä, har­vas­ta met­säs­tä kuu­luu yl­lät­tä­en rä­pyt­te­lyä ja ry­ti­nää. Tee­ri nou­see kyl­män pak­ka­syön jäl­keen läm­pi­mäs­tä kie­pis­tä sii­vil­leen, ja pian nou­see toi­nen, kol­mas, nel­jäs. Lo­pul­ta nii­tä on pak­kas­tai­vaal­la kym­me­nit­täin. Har­voin pää­see nä­ke­mään näin upe­aa nä­kyä. Tai­ta­vat suun­nis­taa koi­vu­jen lat­voil­le ur­pu­ja nap­si­maan…

Jat­kan kä­ve­lyä tark­kail­len jäl­kiä ja ää­niä. Äk­kiä met­säs­tä kuu­luu huu­to. Mus­ta lin­tu ta­ker­tuu pys­tyyn ke­lot­tu­neen puun kyl­keen. Koh­ta kuu­luu an­ka­ra na­pu­tus ja sä­löt len­tä­vät. ”Kuka met­säs­sä il­loin huu­taa? / Ke­nen va­li­tus kau­kaa soi?” Lau­ri Poh­jan­pää ku­vaa ru­nos­saan, mik­si pa­lo­kär­ki huu­taa. Se huu­to kuu­lui tyy­nes­sä aa­mus­sa kau­ak­si. ”Se soi kuin nai­sen it­ku, / kuka siel­lä vai­ke­roi?”

Pian kuu­len taas lin­nun lau­lun. Nyt tin­tin lau­lu ei enää kat­kea, vaan se lau­laa kau­niin sä­ve­len lop­puun as­ti.