Kat­see­ni osuu kaa­pin pääl­lä ole­vaan la­si­as­ti­aan. Muis­tan, et­tä se on ol­lut siel­lä vuo­sia. Vä­lil­lä se on ol­lut pie­niä het­kiä jos­sain pöy­däl­lä, eh­kä useim­mi­ten jon­kun juh­lan ai­koi­hin. Ai­na­kin jou­lui­sin se on toi­mi­nut tar­jot­ti­me­na, sii­nä on ol­lut kiil­tä­vä­pos­ki­sia ome­noi­ta. Sii­tä ne on hil­jal­leen syö­ty ja ”kris­tal­li” on siir­ret­ty juh­lien jäl­keen ta­kai­sin pai­kal­leen kaa­pin pääl­le odot­ta­maan seu­raa­vaa käyt­tö­ker­taa, joka voi ol­la vas­ta seu­raa­va­na jou­lu­na.

Vaa­si on ol­lut meil­lä kau­an. It­se asi­as­sa se on seu­ran­nut mei­dän, mi­nun ja puo­li­so­ni, ja per­heem­me yh­teis­tä mat­kaa alus­ta saak­ka. Kau­an sit­ten, vuo­den 1978 lop­pu­ke­säl­lä hää­kii­rei­den men­tyä ohit­se jos­sain vai­hees­sa oli ai­kaa kat­sel­la tar­kem­min, mitä olim­me saa­neet hää­vie­rail­tam­me lah­joik­si. Sil­loin sii­hen tu­tus­tut­tiin en­sim­mäis­tä ker­taa.

Tu­lee sel­lai­nen muis­ti­ku­va, et­tä lah­jo­jen jou­kos­sa oli joi­tain sel­lai­sia esi­nei­tä, joi­ta kä­sis­sä pyö­ri­tel­ty­äm­me jou­duim­me miet­ti­mään, mi­tä­hän täl­lä oi­kein teh­dään ja mi­hin ja mi­ten tätä voi­si käyt­tää. Ai­na­kin minä mie­tin. Juu­ri tämä mal­ja oli yk­si niis­tä ”mi­tä­hän täl­lä teh­dään?” -esi­neis­tä. Mu­kaan se läh­ti ja on seu­ran­nut mat­kaam­me sär­ky­mät­tä tän­ne saak­ka. Seit­se­män ker­taa se on hy­vin pa­kat­tu­na lii­tet­ty muut­to­kuor­maan. Eh­kä se on vä­lil­lä ah­taam­min asut­ta­es­sa ol­lut muut­to­jen vä­lit­kin pa­kat­tu­na. Ny­kyi­sel­lä kor­ke­al­la pai­kal­laan se on ol­lut jo yli 30 vuot­ta.

Eh­kä si­nä­kin olet saa­nut jos­kus lah­jak­si tai jopa it­se os­ta­nut sel­lais­ta, jota ko­to­na kai­kes­sa rau­has­sa kat­sel­tu­a­si olet poh­ti­nut, mi­tä­hän täl­lä teh­dään. Kaap­pim­me ja va­ras­tom­me ovat pul­lol­laan ta­va­raa, jot­ka on jos­kus os­tet­tu ”tar­pee­seen” tai ai­na­kin jon­kun sen­het­ki­sen vah­van mie­li­ha­lun sii­vit­tä­mä­nä. Myö­hem­min, jos­kus pi­an­kin, os­tos osoit­tau­tuu ai­ka mi­tät­tö­mäk­si han­kin­nak­si, jota il­man oli­sim­me pär­jän­neet ihan hy­vin. Osa os­tok­sis­ta osoit­tau­tuu hy­vik­si va­lin­noik­si: ne ovat vuo­sia, eh­kä jopa vuo­si­kym­me­niä hy­väs­sä ar­ki­ses­sa käy­tös­sä.

Joi­hin­kin esi­nei­siin liit­tyy vah­vo­ja mie­li­ku­via omas­ta lap­suu­des­ta. Eh­kä myös su­vun his­to­ri­aa vuo­si­kym­men­ten, jopa vuo­si­sa­to­jen ajoil­ta. Har­mi, et­tä esi­neet ei­vät voi ker­toa ajan ta­ri­naa. Joi­den­kin su­vus­sa kul­ke­nei­den esi­nei­den his­to­ri­aa on ker­rot­tu sil­loin, kun olem­me ot­ta­neet ta­va­ran vas­taan. Sel­lai­si­a­kin esi­nei­tä meil­lä, eh­kä myös si­nul­la, on.

Va­ras­tos­sam­me odot­taa seu­raa­vaa käyt­tä­jää lä­hes sa­ta­vuo­ti­as pui­nen lei­pä­saa­vi. Sii­hen on alus­tet­tu mo­nien su­ku­pol­vien ai­ka­na lu­ke­mat­to­man mon­ta ruis­tai­ki­naa. Meil­lä se oli käy­tös­sä va­jaat 20 vuot­ta.

Vuo­sien ja vuo­si­kym­men­ten ku­lu­es­sa tar­peem­me vaih­tu­vat. Mo­net esi­neet, asi­at ja ta­va­rat van­he­ne­vat, rik­kou­tu­vat tai me­net­tä­vät muu­ten mer­ki­tyk­sen­sä. Käyt­töi­kän­sä jäl­keen ne siir­re­tään odot­ta­maan uut­ta ai­kaa, ”pa­rem­paa päi­vää”, jol­loin ne eh­kä voi ot­taa uu­del­leen käyt­töön tai ken­ties lah­joit­taa jol­le­kin sel­lai­sel­le, jol­la on esi­neil­le tar­vet­ta. Vii­meis­tään muu­ton yh­tey­des­sä it­se ku­kin jou­tuu miet­ti­mään va­ras­to­ja tyh­jen­tä­es­sään, mitä voi ot­taa mu­kaan ja mis­tä on käy­tän­nös­sä pak­ko luo­pua. Eh­kä ta­sai­sin vä­li­a­join ta­pah­tu­vat muu­tot opet­tai­si­vat­kin mei­tä suh­tau­tu­maan ta­va­roi­hin hie­man eri ta­val­la.

Kaap­pim­me pääl­lä ole­va, hää­lah­jak­si saa­tu la­si­as­tia ei ole ol­lut yk­sin pit­kiin ai­koi­hin. Sii­hen rin­nal­le on tul­lut mui­ta­kin, hie­man eri­lai­sia as­ti­oi­ta. Lä­hes kai­kil­la niil­lä on jos­kus ol­lut – ja on kai vie­lä tu­le­vai­suu­des­sa­kin – jo­kin teh­tä­vä. Mo­net niis­tä ovat esil­lä eri­lais­ten juh­lien yh­tey­des­sä kuk­ka­mal­jak­koi­na. Se het­ki, kun mie­tim­me, et­tä ”mi­tä­hän täl­lä teh­dään?”, on kau­ka­na, vuo­si­kym­men­ten ta­ka­na. Tä­män lah­jan teh­tä­vä on siis sel­vin­nyt. Mut­ta eh­kä jos­sain va­ras­tois­sam­me ja nur­kis­sam­me on vie­lä­kin jo­tain, jon­ka koh­dal­la em­me ole saa­neet vas­taus­ta. Eh­kä si­nun­kin hyl­lyis­tä­si tai va­ras­tois­ta­si löy­tyy vas­taa­via ”ar­voi­tuk­sel­li­sia” esi­nei­tä?