Jou­ni Le­so­nen

Läh­ties­sä­ni kä­ve­lyl­le tam­mi­kuun aa­mu oli vie­lä pi­meä. Pian kui­ten­kin huo­ma­sin, kuin­ka hy­vin lä­hes täy­si kuu va­lai­see tut­tua met­sä­tie­tä. Kuun va­los­sa lumi ja ko­van tuu­len muo­dos­ta­mat ki­nok­set kim­mel­si­vät puh­taan val­koi­si­na.

Päi­vän hil­jal­leen vaa­le­tes­sa py­säh­dyin muu­ta­man sa­dan met­rin vä­lein kat­se­le­maan ym­pä­ril­le­ni ja kuun­te­le­maan. En kuul­lut juu­ri mi­tään, mut­ta näin pal­jon. Edel­li­sen päi­vän tui­ma tuu­li oli rau­hoit­tu­nut. Tyy­ni pak­ka­saa­mu oli täy­sin hil­jai­nen. Py­säh­te­lin ja ku­va­sin. Jos mi­nun pi­täi­si va­li­ta ”päi­vän kuva” ka­me­raan (pu­he­li­meen) tal­len­ta­mis­ta­ni het­kis­tä, en tie­täi­si, min­kä niis­tä va­lit­si­sin.

Tai­vas heh­kui. Aluk­si se oli kuin tum­maa sa­met­tia, hil­jal­leen vä­rit vaih­tui­vat kirk­kaam­mik­si, tuli purp­pu­raa, pu­nais­ta, kel­tais­ta ja vii­mei­sek­si, päi­vän kirk­kaas­ti pais­ta­es­sa, nä­kyi ”van­ha tai­vas”: kyl­mä, vaa­lea si­ni­syys kat­toi tai­vaan. Kuu oli jo ko­vin him­meä ja pai­nu­mas­sa tai­vaan­ran­nan taak­se.

Kä­ve­lin län­teen. Tuon tuos­ta kään­nyin kui­ten­kin kat­se­le­maan taak­se­ni itään. Edes­sä­ni nä­ky­vä tum­ma län­nen ”sei­nä” sai kau­nii­ta hei­jas­tuk­sia ta­kaa nou­se­vas­ta au­rin­gos­ta. Kat­se­lin, näin ja tun­sin kaik­ki­al­la ym­pä­ril­lä­ni Suu­ren Luo­jan kä­den jäl­jet. Luo­jal­lam­me on va­raa an­taa kau­neut­ta luon­toon kaik­kiin vuo­den- ja vuo­ro­kau­den ai­koi­hin.

Syn­kän ja kyl­män tal­vi­sen yön het­kis­tä on ku­lu­neen tal­ven ai­ka­na ku­vat­tu hui­maa­van upei­ta re­von­tu­lia. On hie­noa, et­tä on ih­mi­siä, jot­ka jak­sa­vat val­voa ja läh­teä kyl­miin tal­vi­öi­hin ku­vaa­maan luon­non suu­ria het­kiä ja ja­ka­vat ot­ta­mi­aan ku­via meil­le, jot­ka em­me jak­sa öi­sin val­voa ja liik­kua ul­ko­na. ”La­pin äi­ti” ku­vaa ”Poh­jan­pa­lo­jen räis­keen” ole­van keh­to­lau­lua La­pin lap­sel­le.

Eh­kä tal­vi­ses­sa luon­nos­sa on vä­hem­män vä­re­jä kuin muis­sa vuo­de­na­jois­sa, mut­ta il­lan ja aa­mun het­ki­nä, aa­mun koit­ta­es­sa ja päi­vän pai­nu­es­sa mail­leen on tal­vi­nen luon­to, ja eri­tyi­ses­ti tai­vas, kau­nis.

Jos­kus olen kuul­lut sa­not­ta­van, et­tä huh­ti­kuu on vuo­den ru­min­ta ai­kaa. Kaik­ki tal­ven ai­ka­na ker­ty­neet liat ovat vie­lä nä­ky­vis­sä. Mai­se­mat ovat pal­jai­ta ja alas­to­mia. Sai­ma Har­ma­ja ku­vaa ru­nos­saan: ”On huh­ti­kuu. On vai­kein ai­ka maan, nyt ke­vät it­kee luo­mis­tus­kis­saan.”

Hie­no­ja het­kiä olen ko­ke­nut myös var­hai­si­na ke­sä­aa­mui­na ja myö­häi­si­nä il­toi­na suu­ril­la Ou­lu­jär­ven se­lil­lä ja Kai­nuun ”ylä­ve­sil­lä” Sot­ka­mon ja Kuh­mon ra­joil­la. Sil­loin au­rin­ko las­kee vä­hän en­nen puol­ta yö­tä vain het­kek­si aal­to­jen taak­se. ”Oi, ly­hyt on Suo­mes­sa su­vi­nen yö! Pian au­rin­ko aal­lois­ta nou­si. ” (Ei­no Lei­no.)

Syk­syn heh­ku­vaa, Suo­men La­pin rus­kaa, lie­nee meis­tä mo­ni­kin ku­van­nut ja ihas­tel­lut pai­kan pääl­lä. Muu­ta­mi­na syk­syi­nä olen puo­li­so­ni kans­sa pääs­syt rus­ka-ai­ka­na Lap­piin. Tu­li­ai­si­na siel­tä on upei­ta ku­via ja muis­to­ja. Tun­tu­rien rin­teil­tä oli hie­noa kat­sel­la vä­ri­kyl­läis­ten, sil­män kan­ta­mat­to­miin nä­ky­vien rin­tei­den lois­toa. ”Heh­kuu kau­neut­ta, nyt la­kas­tu­va maa” (VK 575:3).

Syk­syi­sin sa­taa pal­jon. Sii­nä voi näh­dä myös loh­dut­to­muu­den, kuin jos­kus omas­sa elä­mäs­sä, jos­sa ”mur­heen pil­vet toi­si­an­sa ajaa” (VK 357:3). Ru­noi­li­ja Yr­jö Jyl­hä ku­va­si lo­ka­kuun loh­dut­to­muu­den lä­hes sata vuot­ta sit­ten ru­nos­saan Lo­ka­kuun sade näin: ”Lo­put­to­mat on syk­syn kyy­ne­leet, kun su­ven sur­ma tun­to­an­sa pai­naa.”

Nyt, kes­ki­tal­vel­la, jäis­tä la­keut­ta kat­sel­les­sa muis­te­lin päi­vää, jol­loin ”aa­voil­ta ko­hoi­le­vil­ta tuu­lee kyl­me­ten” (Sai­ma Har­ma­ja). Kai­kis­sa vuo­de­na­jois­sa on oma kau­neu­ten­sa. Ja vaik­ka ”mi­nun maa­il­mas­sa­ni” sa­taa, myrs­ky­ää ja voi ol­la pil­vis­tä ja synk­kää, jos­sain muu­al­la sa­maan ai­kaan au­rin­ko nou­see. Tai las­kee kirk­kaa­na pil­vet­tö­mäl­tä tai­vaal­ta.

Kä­ve­lyn päät­ty­es­sä oli jo kir­kas päi­vä. Aa­mun kau­nein het­ki oli ohit­se. Osa tai­vaas­ta näyt­ti kirk­kaan si­ni­sel­tä. Tuu­li hil­jai­ses­ti. Jos­tain tai­vaan­ran­nal­ta näyt­ti nou­se­van pil­ven rie­ka­lei­ta. Sää­en­nus­tei­den mu­kaan ne toi­si­vat tul­les­saan lu­mi­sa­tei­ta.

Kau­neus ei kui­ten­kaan ole vain täs­sä het­kes­sä. Ei­kä vain täs­sä aa­mus­sa. Men­nei­den vuo­si­kym­me­nien ajan oli töis­sä ja va­paa-ajal­la pal­jon kau­nii­ta päi­viä. Kat­se­lin vie­lä het­ken ym­pä­ril­le­ni, ihas­te­lin nou­se­vaa päi­vää ja men­nei­tä ai­ko­ja. Hy­räi­lin mie­les­sä­ni sa­no­ja ”Kii­tos, Her­ra, ilon teis­tä, mat­kan kau­neu­des­ta” (VK 531:2).