Jou­ni Le­so­nen

Se tai­si ol­la pol­ku­pyö­rä, jol­la rou­va hä­vi­si lä­hei­sen ker­ros­ta­lon taak­se läh­ties­sään en­sim­mäi­sen ker­ran töi­hin sai­raa­lan­mä­el­le. Ai­kaa sii­tä on noin 40 vuot­ta.

Sen en­sim­mäi­sen ja vii­me elo­kui­sen aa­mun vii­mei­sen työ­vuo­ron vä­lil­lä eh­ti ta­pah­tua pal­jon. Ra­ken­sim­me kak­si ta­loa, en­sin kau­pun­kiin ja myö­hem­min maal­le. Lap­set syn­tyi­vät, vart­tui­vat, kä­vi­vät kou­lun­sa ja läh­ti­vät. Hei­tä on ete­läs­sä, län­nes­sä ja Kai­nuus­sa. Suo­mes­sa on pal­jon te­ke­mät­tö­miä töi­tä, he löy­si­vät oman­sa.

Kak­si vuot­ta sit­ten las­kin omia, jäl­jel­lä ole­via työ­vuo­ro­ja. Vii­me su­ve­na las­kim­me puo­li­son vuo­ro­jen vä­he­ne­mis­tä. He­rä­tys­kel­lo soi yli 40 vuot­ta vuo­roin kum­mal­le­kin, jos­kus sa­maan ai­kaan mo­lem­mil­le. Nyt em­me tie­dä, mil­loin tar­vit­sem­me seu­raa­van ker­ran sen ään­tä.

Vii­me vuon­na 26. elo­kuu­ta juok­sin par­vek­keel­le ikuis­ta­maan vai­mon vii­meis­tä työ­vuo­roon läh­töä. Siel­lä sai­raa­lan­mä­el­lä lie­nee pi­det­ty pie­net läh­tö­juh­lat. Au­ton hä­vi­tes­sä tal­lin nur­kan taak­se ke­rä­sin ka­las­tus­vä­li­neet ja ajoin ran­taan. Ou­lu­jär­vel­lä oli su­muis­ta ja lä­hes tyyn­tä.

Si­ni­siä, pu­nai­sia, val­kei­ta, kel­tai­sia, vih­rei­tä. Pal­jon mah­tui vä­re­jä run­saan 42 vuo­den pi­tui­sen työ­päi­vä­ni vaat­tei­siin. Niis­sä päi­vis­sä oli pal­jon iloi­sia vä­re­jä, mut­ta myös tum­mia su­run vä­re­jä. Lu­ke­mat­to­mis­sa ko­deis­sa olen ker­to­nut koh­taa­mil­le­ni ih­mi­sil­le ran­kan, lä­heis­ten elä­mää lo­pul­li­ses­ti muut­ta­van vies­tin: ”Rak­kaan­ne on kuol­lut.” Usein olen oven kiin­ni pai­na­es­sa­ni jää­nyt miet­ti­mään, kuin­ka­han tääl­lä tä­män jäl­keen pär­jä­tään.

Elä­mä ja kuo­le­ma, kai­nuu­lais­ten ih­mis­ten äkil­li­set sai­ras­tu­mi­set, jois­ta ei enää pa­la­ta en­ti­sen­lai­seen ar­keen, ovat ol­leet tuon ajan, yli 42 vuot­ta, myös omaa ar­ke­a­ni. Mat­kal­ta tart­tui mu­kaan pal­jon muis­to­ja. Su­rul­lis­ten asi­oi­den ohel­la oli myös ti­lan­tei­ta, jol­loin voin ja sain kol­le­go­je­ni kans­sa aut­taa tei­tä ka­jaa­ni­lai­set, kai­nuu­lai­set ja suo­ma­lai­set. Työ­päi­vä­ni päät­ty­es­sä rei­lut kak­si vuot­ta sit­ten sul­jin erään oven, jota en enää avaa.

Väi­nö Lin­na ker­too ro­maa­nis­saan Tääl­lä poh­jan­täh­den al­la Kos­ke­lan Ak­se­lin ”eläk­keel­le jään­nis­tä”. Elä­mä oli ol­lut rank­kaa ja työt ras­kai­ta. Elä­män vai­hei­siin oli mah­tu­nut kan­sa­lais­so­ta pa­ko­mat­koi­neen, van­keuk­si­neen ja kär­si­myk­si­neen.

Ak­se­lin siir­ty­es­sä va­paam­mal­le maa­ta­lou­den ras­kaat työt siir­tyi­vät Ju­ha­nil­le, po­jis­ta nuo­rim­mal­le, hä­nen ot­ta­es­saan vas­tuun ta­lou­des­ta. Ak­se­li kat­se­li ko­to­na ym­pä­ril­leen to­de­ten: ”Täs­sä­kö se kaik­ki oli?”

”Täs­sä­kö se kaik­ki oli?” Tuo­ta ky­sy­mys­tä olem­me miet­ti­neet puo­li­so­ni kans­sa ku­lu­van tal­ven ai­ka­na ih­me­tel­len ajan no­pe­aa täyt­ty­mis­tä. Tai­taa it­se ku­kin las­kea vä­hän en­nen elä­ke­päi­vien al­ka­mis­ta, mon­ta­ko kuu­kaut­ta, viik­koa ja päi­vää töi­tä vie­lä on jäl­jel­lä. Saa­pu­es­saan tuo päi­vä yl­lät­tää kui­ten­kin mo­nel­la ta­paa. Häm­mäs­ty­en huo­maa vuo­si­kym­men­ten vie­ri­neet no­pe­as­ti pois. Jos­kus mat­kal­la tun­tui, et­tä ”tämä ei lopu kos­kaan”. Ja lo­pul­ta ky­se­lem­me it­sel­tä ja toi­sil­tam­me, mi­hin ne vuo­det hä­vi­si­vät, sii­nä­kö ne kaik­ki oli­vat?

”Luok­sem­me päi­vät men­neet kuin vir­ta saa­pu­vat. Elä­män muis­tot jaam­me, toi­sil­le jät­tää saam­me työt rak­kaat, vai­ke­at.” (VK 528:1)

Elä­mäs­sä on vai­hei­ta, jol­loin sen no­pea ohit­se kii­tä­vyys tu­lee eri­tyi­sen lä­hel­le, ny­ky­ter­mein ti­lan­ne ”me­nee ihon al­le.” Työ­vuo­sien päät­ty­mi­nen on eräs täl­lai­nen vai­he.

Muu­tos tuo iloa ja va­pau­den tun­teen li­sään­ty­mis­tä työn tuo­man vas­tuun pää­tyt­tyä, mut­ta myös hai­keut­ta. Mo­net vuo­sia, jopa vuo­si­kym­me­niä kes­tä­neet ys­tä­vyys­suh­teet työ­to­ve­rei­hin pää­o­sin päät­ty­vät. Har­voin hei­tä enää ta­paam­me tai kuu­lem­me heis­tä mi­tään. Al­kaa uu­den elä­män­vai­heen opet­te­lu.

Em­me ole en­sim­mäi­nen su­ku­pol­vi joka miet­tii, et­tä täs­sä­kö se kaik­ki oli. Jo vuo­si­tu­han­sia sit­ten ih­mi­set poh­ti­vat sa­mo­ja asi­oi­ta. ”Kai­kel­la on mää­rä­het­ken­sä, ai­kan­sa joka asi­al­la tai­vaan al­la” (Saarn. 3:1). Raa­ma­tus­sa to­de­taan myös, et­tä ”ne kaik­ki van­he­ne­vat niin kuin vaa­te” (Jes. 51:9). Psal­min kir­joit­ta­ja ku­vaa kau­niis­ti elä­män vir­ran no­peut­ta: ”Vain kou­ral­li­sen päi­viä sinä an­noit mi­nul­le, elä­mä­ni on si­nun sil­mis­sä­si kuin ohi­kii­tä­vä het­ki. – – Ih­mi­nen on kuin tuu­len­hen­käys, hä­nen päi­vän­sä ka­to­a­vat kuin var­jo.” (Ps. 39:5 ja 144:4.)

Ih­mi­sen käm­me­nen le­veys. Yön kas­te, joka aa­mul­la haih­tuu. Sa­nan­saat­ta­ja, joka juos­ten tu­lee hä­vi­ten pian nä­ky­vis­tä. Sii­nä on ku­vaus ih­mi­sen työ­vuo­sien ja koko elä­män pi­tuu­des­ta ikui­suu­den nä­kö­kul­mas­ta.