Jou­ni Le­so­nen

Jos­kus blo­gin kir­joit­ta­mi­nen vaa­tii van­ho­jen asi­oi­den kai­ve­lua. En tie­dä, mitä erää­nä päi­vä­nä oi­ke­as­taan olin et­si­mäs­sä. Kai­ve­lin kui­ten­kin van­ho­ja, kau­an sit­ten kir­joit­ta­mi­a­ni jut­tu­ja. Ei nii­tä kaik­kia ole kos­kaan mis­sään jul­kais­tu. En muis­ta, olen­ko nii­tä edes sii­nä tar­koi­tuk­ses­sa kir­joit­ta­nut­kaan.

Eh­kä et­sin kui­ten­kin jo­tain, jos­ta sai­si ju­tun juu­ren. Sii­nä­pä pen­ko­es­sa­ni kä­tee­ni sat­tui pak­su kan­sio. Ute­li­aa­na tut­kin, mitä se oi­ke­as­taan pi­tää si­säl­lään. Ai­van pian muis­tin­kin: jos­kus vuo­sia sit­ten ke­rä­sin eri kan­si­ois­ta vuo­si­kym­men­ten var­rel­la ker­ty­neet to­dis­tuk­set sa­maan nip­puun.

Van­him­mat to­dis­tuk­set oli­vat kan­sa­kou­lun lu­ku­kau­si­to­dis­tuk­sia 1960-lu­vun al­ku­puo­lel­ta. To­dis­tus al­koi ko­me­as­ti: ”Vie­re­män kun­nan Nis­si­län var­si­nai­ses­ta kan­sa­kou­lus­ta syys­lu­ku­kau­si 1962, en­sim­mäi­nen luok­ka”. Ala­reu­nas­sa oli päi­väys 22.12.1962 ja luo­ka­no­pet­ta­jan al­le­kir­joi­tus. Ke­vät­to­dis­tuk­ses­sa oli­kin sit­ten mai­nin­ta, et­tä ”siir­re­tään toi­sel­le luo­kal­le”. Opet­ta­jal­la näyt­tää ol­leen kau­nis kä­si­a­la. Kan­sa­lais­kou­lun päät­tö­to­dis­tus on vuo­den 1970 ke­vääl­tä. Sen lo­pus­sa to­de­taan: ”Täl­lä pääs­tö­kir­jal­la va­kuu­te­taan kaik­ki ne edut ja oi­keu­det, jot­ka kan­sa­kou­lun koko op­pi­mää­rän suo­rit­ta­mi­nen tuot­taa.” Kuu­los­taa­pa juh­lal­li­sel­ta.

Seu­raa­va to­dis­tus näyt­tää­kin ole­van rip­pi­kou­lu­to­dis­tus. Sii­nä ei ole ar­vo­sa­no­ja. Eri­lai­nen se on ny­kyi­siin ver­rat­tu­na, mut­ta si­säl­tää suun­nil­leen sa­mat asi­at. ”Täs­sä py­häs­sä tar­koi­tuk­ses­sa sait käy­dä rip­pi­kou­lu­si. Suo­koon Her­ra si­nul­le ar­mo­siu­nauk­sen­sa, et­tä tun­nus­tet­tu­a­si jul­ki­ses­ti us­ko­si 19. päi­vä­nä ke­sä­kuu­ta 1970 Reis­jär­ven seu­ra­kun­nan kir­kos­sa, sai­sit voi­man kil­voit­te­le­maan hy­vän us­kon kil­voi­tuk­sen yh­des­sä Her­ran elä­vän seu­ra­kun­nan kans­sa. ”

Rip­pi­kou­lu­to­dis­tuk­sen jäl­keen al­koi­kin pit­kä pino eri­lai­sia pi­dem­piä ja ly­hy­em­piä kou­lu- ja kurs­si­to­dis­tuk­sia. Vuo­si­kym­men­ten ai­ka­na nii­tä näyt­tää­kin ker­ty­neen ta­sai­sin vä­li­a­join mitä eri­lai­sim­mis­ta suo­rit­teis­ta. Ly­hyim­mät ovat yh­den päi­vän kurs­seis­ta. Mo­nis­sa näyt­tää ole­van il­moi­tet­tu­na voi­mas­sa­o­lo­ai­ka, jon­ka jäl­keen tie­dot piti tent­tiä uu­del­leen – van­hen­tu­ak­seen jäl­leen muu­ta­man vuo­den ku­lut­tua.

Nyt kaik­ki to­dis­tuk­set ovat jo van­ho­ja. Van­him­pien leh­det kel­ler­tä­vät. Se­as­sa on myös muu­ta­mia työ­to­dis­tuk­sia eri työ­pai­kois­ta. Yk­si mie­len­kiin­toi­sim­mis­ta on Pos­ti- ja len­nä­tin­lai­tok­sen ko­ko­a­ma työ­to­dis­tus, jo­hon kuu­luu ni­mi­kir­ja­o­te vuo­del­ta 1976. Sii­hen on koot­tu kaik­ki ai­em­mat to­dis­tuk­set. Siel­tä löy­tyy myös päi­vä­mää­rä, jol­loin van­noin vir­ka­va­lan käsi Raa­ma­tul­la. Se oli juh­lal­li­nen ti­lai­suus. Vie­lä­kö­hän ny­kyi­sin van­no­taan ky­sei­siä va­lo­ja? Kan­si­on pääl­lim­mäi­sin to­dis­tus näyt­tää ole­van ai­ka tuo­re, se on päi­vät­ty vuo­den 2020 tam­mi­kuus­sa. Sen voi­mas­sa­o­lo­ai­ka päät­tyi sa­mal­la kun työ­vuo­te­ni.

En­sim­mäi­sen ja vii­mei­sen to­dis­tuk­sen vä­lil­lä ai­kaa on ku­lu­nut 58 vuot­ta. Kan­si­o­ta sul­kies­sa­ni huo­maan, kuin­ka vuo­si­kym­me­net ovat men­neet no­pe­as­ti ohit­se. ”Mi­nun päi­vä­ni rien­tä­vät no­pe­am­min kuin juok­si­ja” (Job 9:25).

Lä­hes kai­kil­le ih­mi­sil­le ker­tyy run­saas­ti to­dis­tuk­sia elä­män mat­kan var­rel­ta. Nii­tä kat­sel­les­sa mie­leen pa­lau­tuu muis­to­ja. Eh­kä muis­tat tar­kas­ti to­dis­tuk­sen saan­nin tai use­am­man­kin. Jos­kus to­dis­tus tuot­ti iloi­sia yl­lä­tyk­siä, toi­si­naan pet­ty­myk­siä. Omas­ta mie­les­tä opin­not saat­toi­vat men­nä pa­rem­min kuin an­ne­tut nu­me­rot ker­to­vat.

Työ­e­lä­män päät­ty­es­sä hy­vät­kin to­dis­tuk­set käy­vät tar­peet­to­mik­si. Mo­net elä­män­vai­heet – ja elä­män rik­kaus – nii­tä kat­sel­les­sa tu­lee kui­ten­kin mie­leen. Ja ovat­han ne tär­keä osa omaa elä­män­his­to­ri­aa.

Raa­ma­tus­sa ker­ro­taan eri­lai­sis­ta to­dis­tuk­sis­ta, sekä hy­vis­tä et­tä huo­nois­ta, yl­lät­tä­vän pal­jon jopa vää­ris­tä to­dis­tuk­sis­ta. Useim­mat niis­tä ovat ker­to­muk­sia jos­tain asi­as­ta tai ih­mi­ses­tä, ku­ten täs­sä Jo­han­nes Kas­ta­jas­ta: ”Rab­bi, nyt on ru­ven­nut kas­ta­maan myös se mies, joka oli kans­sa­si Jor­da­nin toi­sel­la puo­len ja jos­ta an­noit hy­vän to­dis­tuk­sen” (Joh. 3:26).

En­sim­mäi­set Raa­ma­tus­sa mai­ni­tut to­dis­tuk­set löy­ty­vät Van­han tes­ta­men­tin al­ku­leh­dil­tä ja vii­mei­set Il­mes­tys­kir­jan lo­pus­ta. Elä­män tär­kein to­dis­tus on se, jos­ta Raa­ma­tus­sa ker­ro­taan näin: ”He­nok eli – – va­el­ta­en ai­na Ju­ma­lan tah­don mu­kai­ses­ti. – – Hän va­el­si kuu­li­ai­se­na Ju­ma­lal­le. Sit­ten hän­tä ei enää ol­lut, sil­lä Ju­ma­la ot­ti hä­net luok­seen. (1. Moos. 1:22–24.)

Hep­re­a­lais­kir­jeen kir­joit­ta­ja to­te­aa sa­mas­ta asi­as­ta näin. ”Us­koon pe­rus­tuu se to­dis­tus, jon­ka Ju­ma­la on isis­tä an­ta­nut. En­nen kuin hä­net (He­nok) otet­tiin pois, hän oli – – elä­nyt Ju­ma­lan mie­len mu­kai­ses­ti. (Hepr. 11:2, 5.)