Pa­ke­teis­sa oli val­koi­sel­la poh­jal­la kirk­kaan pu­nai­sia kris­tal­li­mal­jan ku­vil­la va­rus­tet­tu­ja tar­ro­ja. Nii­tä oli jo­kai­sel­la si­vul­la. Mal­jo­jen al­la oli li­säk­si teks­ti­tar­ro­ja, jois­sa luki ”sär­ky­vää, kä­si­tel­tä­vä va­ro­en.” Ky­seis­ten pa­ket­tien kä­sit­te­ly­oh­jeet tu­li­vat mie­leen lä­hes vii­den­kym­me­nen vuo­den ta­kaa – älä syy­dä, älä jätä alim­mai­sek­si, kä­sit­te­le va­ro­en.

Lä­het­tä­jä luot­ti pa­ke­tin kul­je­tuk­sen pos­tin hal­tuun. Hän luot­ti myös, et­tä tuo­te kul­je­te­taan eh­jä­nä pe­ril­le. Vas­taa­not­ta­ja odot­ti saa­van­sa juu­ri sel­lai­sen tuot­teen kuin oli ti­lan­nut, ehy­e­nä. Mi­nun teh­tä­vä­ni pos­tin kul­jet­ta­ja­na oli huo­leh­tia, et­tä tuo­te ei mene rik­ki kä­sit­te­lyn ja kul­je­tuk­sen ai­ka­na. Kaik­kien kol­men, lä­het­tä­jän, kul­jet­ta­jien ja vas­taa­not­ta­jan ta­voit­teet oli­vat sa­mat: älä riko sär­ky­vää.

Hain vas­ti­kään pos­tis­ta pa­ke­tin, jos­sa oli ky­sei­set her­käs­ti sär­ky­vän tuot­teen mer­kit. Täl­lä ker­taa olin pa­ke­tin vas­taa­not­ta­ja. Sain tuot­teen hal­tuu­ni ehy­e­nä.

Kuin­ka hy­vin tuo merk­ki so­pi­si mei­hin kaik­kiin, siis ih­mi­siin? Mi­ten koh­te­lem­me toi­si­am­me? Muis­tam­me­ko, et­tä ym­pä­ril­läm­me on pal­jon sär­ky­vää?

Kou­lu­kiu­saa­mi­nen pu­hut­taa vuo­des­ta ja vuo­si­kym­me­nes­tä toi­seen. Muis­te­len, et­tä sitä oli jo 1960-lu­vul­la, sil­loin kun minä ja ikä­luok­ka­ni olim­me pik­ku­kou­lu­lai­sia. Sil­loin sitä ei kui­ten­kaan tun­nis­tet­tu yh­tä hy­vin kuin ny­kyi­sin. Eh­kä ei myös ym­mär­ret­ty, mi­ten sy­vät jäl­jet kiu­saa­mi­nen jät­tää lap­seen ja usein myös hä­nen van­hem­piin­sa, jot­ka jou­tui­vat lä­hel­tä seu­raa­maan, usein voi­mat­to­mi­na, kuin­ka hei­dät ja hei­dän lap­sen­sa ri­ko­taan.

Nyt, vuo­si­kym­me­niä myö­hem­min, kiu­saa­mi­ses­ta pu­hu­taan pal­jon. Näyt­tää sil­tä, et­tä se ei ra­joi­tu pel­käs­tään kou­lu­lai­siin, her­käs­sä iäs­sä ole­viin lap­siin. Sitä ker­ro­taan ole­van myös työ­pai­koil­la. Pu­hu­taan työ­paik­ka­kiu­saa­mi­ses­ta.

Jos­kus mie­tin, on­ko ole­mas­sa niin vah­vo­ja ih­mi­siä, jota kiu­saa­mi­nen ei sa­tu­ta. Ikään kuin oli­si ih­mi­siä, jot­ka oli­si­vat vah­vem­paa kris­tal­lia. Hen­ki­löi­tä, joi­ta voi syy­tää ja syyt­tää, hei­tel­lä ki­vil­lä ja pu­hua pe­rät­tö­miä il­keyk­siä se­län ta­ka­na. Kiu­sa­ta.

Us­kon, et­tä ku­kaan ei kes­tä lo­put­to­miin il­keyk­sien ja kiu­saa­mi­sen koh­tee­na ole­mis­ta. Jos­sain vai­hees­sa kris­tal­li sär­kyy.

Jos­kus ar­vo­e­si­nei­tä yri­te­tään kor­ja­ta. Saat­taa­han se on­nis­tu­a­kin. Lop­pu­tu­los voi ol­la niin hyvä, et­tä sii­tä voi hy­vin pää­tel­lä, mitä esi­ne oli en­nen sär­ky­mis­tään. Mut­ta kor­jauk­sen jäl­kiä on vai­ke­aa pei­tel­lä. Vä­häi­sel­lä­kin kat­se­le­mi­sel­la voi to­de­ta, et­tä se on ol­lut rik­ki, sitä on yri­tet­ty kor­ja­ta, mut­ta jäl­jet jäi­vät nä­ky­viin.

”Elä­män jäl­jet pien­ta­reel­le piir­ty­vät,” ker­ro­taan meil­le mo­nil­le tu­tus­sa lau­lus­sa Kah­den maan kan­sa­lai­nen. Elä­mä, vuo­det ja vuo­si­kym­me­net jät­tä­vät mei­hin jäl­ki­ään, ar­pia. Jois­tain niis­tä saa­tam­me ol­la jopa yl­pei­tä. Kaik­ki ar­vet ei­vät vai­ku­ta niin voi­mak­kaas­ti, et­tä trau­ma­ti­soi­si­vat elä­määm­me. Mo­nis­ta elä­män jäl­jis­tä us­kal­lam­me ker­toa ys­tä­vil­le ja eh­kä eri­lai­sis­sa koh­taa­mi­sis­sa jopa lä­hes tun­te­mat­to­mil­le ih­mi­sil­le.

Kes­kuu­des­sam­me on myös hei­tä, jot­ka ei­vät jak­sa ei­vät­kä us­kal­la ker­toa sär­ky­mi­sis­tä, jot­ka ovat jos­sain sy­väl­lä, si­säl­lään, sie­lus­sa. Vuo­sia ja vuo­si­kym­me­niä kes­tä­nei­den kiu­saa­mis­ten seu­rauk­se­na luot­ta­mus ih­mi­siin on men­nyt. Ar­vet ovat jos­sain mui­den sil­mil­tä nä­ky­mät­tö­mis­sä.

Ne ovat kui­ten­kin ole­mas­sa. Ne saat­ta­vat ol­la mie­les­sä päi­vit­täin, ras­kaut­taa elä­mää päi­väs­tä ja vuo­des­ta toi­seen. Nii­tä on kor­jat­tu ja yhä kor­ja­taan. Mut­ta jos on pa­hoin sär­ky­nyt, kor­jaa­mi­nen on vai­ke­aa ja hi­das­ta. Ja kai­ken jäl­keen jää­vät vie­lä­kin ar­vet.

Tuo tar­ra, ”sär­ky­vää,” muis­tut­taa mi­nua joka ker­ta kun sen näen. Se so­pi­si niin hy­vin nä­ky­viin mei­dän jo­kai­sen ke­hoon muis­tut­ta­maan, et­tä koh­te­lem­me toi­si­am­me, tut­tu­ja ja tun­te­mat­to­mia hy­vin. ”Sär­ky­vää, kä­si­tel­tä­vä va­ro­en.”