Mei­dän per­hees­sä sii­vous­päi­viä on har­va se päi­vä. Yleen­sä, kun tu­len töis­tä ko­tiin, on mi­nua vas­tas­sa ruu­an tuok­sun li­säk­si imu­rin suu­la­ke, luu­tu, san­ko tai par­haim­mas­sa ta­pauk­ses­sa it­se sii­voo­ja, mi­nul­le niin ra­kas vai­mo­ni.

Jos imu­ri on sam­muk­sis­sa kes­kel­lä lat­ti­aa, luul­ta­vam­min löy­dän rou­van keit­ti­ös­tä ruu­an­lait­to­puu­his­sa tai ala­ker­ras­ta pyyk­kien kim­pus­ta. Jos mi­nul­la ei ole jo­tain ra­ken­nus­hom­mia ko­to­na, niin koh­ta­lo­ni on lait­taa ruo­kaa per­heel­le sil­lä ai­kaa, kun muu per­he tou­hu­aa muu­ta. Se­hän ei mi­nua hait­taa, sil­lä tyk­kään ruu­an­lai­tos­ta pal­jon.

Jou­lua ja mui­ta juh­la­py­hiä var­ten puu­na­taan vie­lä­kin pe­rus­teel­li­sem­min. Sau­nan lau­teet pe­su­huo­neen laa­toi­tuk­si­neen­kin jyns­sä­tään puh­taak­si. Hää­sii­vous­ta en ol­lut ai­kai­sem­min teh­nyt tai sii­tä edes kuul­lut, mut­ta nyt tie­dän, mil­lai­nen se­kin on.

Vii­me vii­kol­la ko­to­am­me muut­ti omil­leen vii­si tyt­töä. Ty­töis­tä yk­si as­te­li lau­an­tai­na kau­pun­gin­kir­kos­sa alt­ta­ril­le sa­no­maan "tah­don". Saim­me viet­tää läm­pöi­sen hää­juh­lan tääl­lä meil­lä ko­to­na.

Kuu­kau­den päi­vät saim­me val­mis­tel­la hää­juh­laa, muut­to­ja, tyt­tö­jen uu­den asun­non re­mon­tin lop­puun saat­ta­mis­ta. Päi­vät vie­räh­ti­vät ta­va­ran kan­nos­sa, maa­la­tes­sa, lei­po­es­sa, kak­ku­a­lus­to­ja val­mis­ta­es­sa sekä uu­den asun­non lau­tei­den, ovien ja lis­toi­tus­ten kim­pus­sa. Hom­maa oli myös au­to­jen lai­tos­sa kat­sas­tus­kun­toon. Tun­tui, et­tä töi­tä oli joka puo­lel­la min­ne vaan kat­soi. Ty­töt muut­ti­vat kol­me päi­vää en­nen häi­tä pois, ja tie­ten­kin pik­ku­si­sa­ruk­set ha­lu­si­vat muut­taa hei­dän tyh­jiin huo­nei­siin. Oli pöy­tien ja tuo­lien kun­nos­ta­mi­set ja aset­te­lut pai­koil­leen. Sän­ky­jen kan­toa sin­ne tän­ne. Ta­lon ko­ris­te­lut ja pe­rin­poh­jai­nen sii­vous. Hää­a­te­ri­an val­mis­ta­mi­set lei­vi­nuu­nis­sa; kin­kut, laa­ti­kot ja lo­het. Kak­ku­jen teot ja ko­ris­te­lut. Ih­meel­li­ses­ti saim­me kai­ken teh­tyä, juh­lat pi­det­tyä ja muu­tet­tua. Sii­nä on ai­van us­ko­ma­ton voi­ma, kun koko per­he pu­hal­taa yh­teen hii­leen. Yh­tei­nen pää­mää­rä ja tah­to an­toi­vat kai­kil­le iloi­sen te­ke­mi­sen mie­len.

Nyt kai­ken jäl­keen huo­kai­sen ja ma­koi­len soh­val­la kat­sel­len ku­via re­mon­tis­ta ja häis­tä. Vil­kai­sen vie­res­sä is­tu­vaa Jo­han­naa, mei­dän per­heen or­ga­ni­saat­to­ria, tä­män ko­din huo­leh­ti­jaa ja tu­ki­pi­la­ria. Tah­don minä hän­tä tu­le­vai­suu­des­sa­kin au­tel­la, kan­taa oman kor­te­ni ke­koon. Kir­kos­sa­han sil­loin ai­koi­naan lu­pa­sin it­se­kin tah­toa. Ei­kös sii­vous­kin, niin kuin muu­kin aut­ta­mi­nen, kuu­lu avi­o­lu­pauk­seen, mie­tin. Myö­tä- ja vas­ta­mä­es­sä. Kum­paan­ko­han tämä sii­vous oi­kein kuu­luu? Riip­puu var­maan pal­jon per­hees­tä ja päi­väs­tä.

Ku­vis­ta näen kaik­kien naa­mal­la ilon ja rie­mun. Juh­lis­sa naut­tim­me työm­me he­del­mis­tä, juh­lim­me ys­tä­vien kans­sa puh­taas­sa ko­dis­sam­me. Hää­pa­ri sä­deh­tii kak­kua lei­ka­ten vie­rai­den nau­run saat­te­le­ma­na. Kaik­ki­al­la on iloa, jon­ka ta­kia kan­nat­ti teh­dä vä­hän enem­män.

Ty­töt me­ne­vät tä­nään­kin omaan ko­tiin­sa, joka saa­tiin kuin saa­tiin­kin val­miik­si. Pik­kui­set puo­les­taan pää­se­vät nuk­ku­maan omiin uu­siin huo­nei­siin­sa. Tuo­re hää­pa­ri­kin aloit­ti yh­tei­sen elä­män­sä.

Hy­myi­lyt­tää vie­lä­kin. Yh­des­sä koko per­heen kans­sa teh­den tah­don jat­kos­sa­kin teh­dä mah­dot­to­mal­ta tun­tu­via ih­mei­tä. Koh­ta saam­me viet­tää jou­lua, jol­loin juh­li­taan ih­meis­tä suu­rin­ta. Sitä en­nen pi­tää teh­dä kum­min­kin pe­rus­teel­li­nen jou­lu­sii­vous.