Po­jan opis­to­vuo­si on al­ka­nut, ja vies­tei­ly su­juu suih­kien. "Ket­kä ovat kämp­pik­siä? Ai on­ko se sen ja sen pik­ku­ve­li?" Me­sen kaut­ta saan äi­tiys­tä­vän vies­tiä: "Veim­me oman nuo­rim­man poi­kam­me opis­tol­le, au­las­sa nä­kyi tu­tun­nä­köi­nen ka­ve­ri – tei­dän poi­ka?" Per­he­ryh­mäs­sä tu­lee vies­te­jä van­hem­mil­ta opis­ton käy­neil­tä lap­sil­ta: "äi­ti, ei se ker­kiä vas­ta­ta – eka il­ta!"

Opis­ton ruo­ka­las­ta saan le­ve­än ha­lau­si­mi­taa­ti­o­ku­van Suo­mi-ka­ve­ril­ta: "Ter­vei­siä Ame­rik­kaan!" Ai et­tä kun mi­nua nau­rat­taa! Sy­dän le­pat­taa hy­vä­no­lon hyk­ky­rää. Us­ko­vais­ten nais­ten tu­ri­na­ryh­mäs­sä ja­e­taan lu­kui­sia on­nen­toi­vo­tuk­sia ja muis­te­taan ru­kouk­sin opis­to­työn­sä aloit­ta­via – myös hen­ki­lö­kun­taa muis­tam­me.

Ai­kai­sem­min aa­mul­la oli kah­den tun­nin sky­pe­tys yh­den po­jan kans­sa. Suo­mes­sa oli sil­loin il­ta. Osa ajas­ta meni sii­hen, et­tä is­tuim­me sii­nä, ruu­dun vä­li­tyk­sel­lä kas­vok­kain, ja vain kat­se­lim­me toi­si­am­me. Pai­noin mie­lee­ni hä­nen piir­tei­tään. Jo kol­mes­sa kuu­kau­des­sa nuo­ri mies oli kas­va­nut niin pal­jon. Ei sii­nä koko ajan sa­no­ja tar­vit­tu. Rak­kau­del­li­set aja­tuk­set vä­lit­tyi­vät kat­sees­ta.

Toi­nen Skype-­yri­tys poh­joi­seen muut­ta­neel­le tyt­tä­rel­le. Huo­no lin­ja. Uu­si yh­teys What­sAp­pin kaut­ta. Kuu­lu­mis­ten vaih­toa, hän ker­toi en­sim­mäi­sis­tä seu­rois­ta uu­des­sa ko­ti­kau­pun­gis­sa. "Oli­ko ol­lut tut­tu­ja?" Kaik­ki kämp­pik­set oli­vat aset­tu­neet ta­lok­si. Mu­ka­via ja mut­kat­to­mia us­ko­vai­sia nuo­ria nai­sia. To­del­la­kin su­juu, sen kuu­lee jo ää­nes­tä. Iha­naa!

Ja vie­lä yk­si pu­he­lu pää­kau­pun­ki­seu­dul­le. "äi­ti tääl­lä, mi­ten voit? Muis­tat­han käy­dä seu­rois­sa."

Mei­dän per­heem­me, 11 hen­keä. Nyt jo le­vit­täy­ty­nyt Ete­lä-Suo­meen, Poh­jois-Suo­meen, Kes­ki-Suo­meen ja Län­si-Suo­meen. Ja Yh­dys­val­toi­hin. Ja tämä on to­den­nä­köi­ses­ti vas­ta al­kua! Minä olen yrit­tä­nyt tut­kis­kel­la it­se­ä­ni. Olen et­si­nyt ma­nu­aa­lia, oh­je­kir­jaa, mi­ten tätä hom­maa van­hem­pa­na etääl­tä pyö­ri­tän. Vaik­ka nuo­ri­so it­se­näis­tyy, tie­dän kyl­lä, et­tä äi­din ja isän tar­ve on ai­na ole­mas­sa. Pik­ku­si­sa­rus­ten ikä­vä. Sii­nä jos­kus sy­dän mur­tuu. Het­ki­sek­si. Sit­ten jo kat­se­lem­me ku­via, piir­räm­me pos­tia. Il­ta­ru­kouk­ses­sa muis­tam­me hei­tä.

It­sel­le­ni ikä­vän­kar­koi­tuk­sen pa­ras lää­ke on yh­tey­den­pi­to. Me olem­me tääl­lä, vaik­ka­kin kau­ka­na, mut­ta kui­ten­kin saa­vu­tet­ta­vis­sa. Isä­nä ja äi­ti­nä olo ei lopu, vaik­ka lap­si kas­vaa ja muut­taa pois. Van­hem­muus muut­taa vain muo­to­aan. Ker­ta toi­sen­sa jäl­keen. Ja viis tu­han­sis­ta mai­leis­ta vä­lil­läm­me, yhä olen mu­ka­na mat­kas­sa myös siel­lä Suo­mes­sa. Ky­sy­myk­sin, aja­tuk­sin, ru­kouk­sin.

Tääl­lä Ame­ri­kas­sa on vie­lä viik­ko ai­kaa kou­lun al­ka­mi­seen. Täl­lä vii­kol­la on kou­lu­käyn­te­jä, eli op­pi­las käy tu­tus­tu­mas­sa uu­teen kou­luun­sa jo etu­kä­teen. Ju­ni­or highsc­hool -kou­lun opis­ke­li­ja­kort­ti ja nip­pu pa­pe­rei­ta oli ko­tiin­tuo­mi­si­na tei­ni-ikäi­sel­läm­me. Tämä kou­lu­muut­to äi­ti­ä­kin jän­nit­tää. Mi­ten ujon ja hil­jai­sem­man po­jan it­se­tun­to ra­ken­tuu iso­jen kou­lu­lais­ten kes­kel­lä maas­sa, jos­sa so­si­aa­li­suus ja pu­he­li­ai­suus ovat yh­tä tär­kei­tä omi­nai­suuk­sia, kuin hyvä ma­tik­ka­pää? Ala­kou­lu­lai­set jat­ka­vat sa­mois­sa kou­luis­sa. Tääl­lä to­sin vuo­sit­tain vaih­tuu opet­ta­jat ja luo­kat. Ja sit­ten nuo­rin, hän läh­tee esi­kou­lun en­si­as­ke­leil­le. Jos­tain syys­tä hän on pie­nin per­heen kai­kis­ta esi­kou­lun­sa aloit­ta­neis­ta kaut­ta vuo­sien. Kuo­pus, per­heen vii­mei­nen lap­si, tu­lee kai ai­na ole­maan äi­din sil­mis­sä jol­lain ta­paa "pie­ni".

Per­heem­me lap­sia on nyt kah­dek­sas­sa eri op­pi­lai­tok­ses­sa vii­del­lä eri paik­ka­kun­nal­la. Mei­tä van­hem­pia on yhä se kak­si kap­pa­let­ta. Nuo­rim­pia poi­kia seu­ra­tes­sa­ni tu­lee mie­lee­ni aja­tus: tu­le­vai­suu­den ki­vi­jal­kaa elä­mäl­le ra­ken­ne­taan juu­ri nyt. Van­hem­pien las­ten elä­mää voim­me tu­kea ole­mal­la etääm­mäl­tä mu­ka­na roh­kai­sun sa­noil­la ja muis­tu­tuk­sel­la: olem­me tääl­lä, kun tar­vit­set.

Tai­vaan Isän siu­naus­ta opin­tiel­le si­nul­le lap­si, nuo­ri ja ai­kui­nen. On­nea elä­män­mit­tai­seen ih­mi­se­nä ole­mi­sen op­pi­mi­seen!