Mi­nus­sa vir­taa seik­kai­li­jat­ta­ren veri. Jo pie­nes­tä pol­ven­kor­kui­ses­ta ty­tös­tä pi­tä­en olen op­pi­nut pär­jää­mään uu­sis­sa ja ou­dois­sa­kin ti­lan­teis­sa ja ai­van jo ala­kou­lui­käi­se­nä olen luon­te­vas­ti mat­kus­ta­nut yk­sin lin­ja-au­tos­sa. Muis­tan vie­lä­kin, mi­ten mut­kai­nen tie oli Sys­mäs­tä Lah­teen ja mi­ten va­paut­ta­val­ta tun­tui is­tua kus­kin ta­ka­na lin­ja-au­ton nih­ke­äs­sä pen­kis­sä ja tai­val­taa mat­kaa sil­to­jen yli Pulk­ki­lan­har­jun koh­dal­la koh­ti Lah­tea. Muis­tan yhä, mi­ten tui­jo­tin her­ke­ä­mät­tä eteen­päin edes­sä mut­kit­te­le­vaa tie­tä rus­kea pa­pe­ri­pus­si nyr­kis­sä­ni, kos­ka äi­ti­ni oli neu­vo­nut, et­tä tie­tä seu­raa­mal­la tal­tu­te­taan mat­ka­pa­hoin­voin­ti. Ja jos se kui­ten­kin is­ki­si, niin kan­nat­taa lau­laa – se, jos mikä ni­tis­tää oras­ta­van ku­vo­tuk­sen tun­teen. Kos­ka us­koin ja luo­tin, mitä äi­ti­ni mi­nul­le opet­ti, en osan­nut pe­lä­tä tai jän­nit­tää.

Yli­op­pi­las­ke­vää­nä hyp­pä­sin juh­lien jäl­keen len­to­ko­nee­seen, joka kul­jet­ti mi­nut me­ren yli Yh­dys­val­toi­hin. Sii­tä al­koi kol­me vuot­ta kes­tä­nyt jak­so ul­ko­mail­la, ja sii­nä koh­das­sa tai­sin vii­meis­tään ku­vi­tel­la ole­va­ni juu­re­ton. En-oi­kein-mis­tään-ko­toi­sin. Yh­dys­val­to­jen pää­kau­pun­ki tuli tu­tuk­si, sa­moin kuu­ma ja polt­ta­va Flo­ri­dan au­rin­ko. Ker­ran olin siel­lä ap­pel­sii­ni­vil­jel­mien ja al­li­gaat­to­ri­va­roi­tus­kylt­tien kes­kel­lä kui­ten­kin niin yk­si­näi­syy­den tun­teen val­taa­ma ja koti-ikä­vis­sä­ni, et­tä va­lit­sin pu­he­lin­lu­et­te­los­ta suo­men­kie­li­sen su­ku­ni­men ja soi­tin pää­tä­pah­kaa iäk­kääl­le rou­vaih­mi­sel­le, joka to­den tot­ta pu­hui­kin suo­mea – to­sin vah­vas­ti ame­rik­ka­lai­sel­la ak­sen­til­la maus­tet­tu­na. En enää muis­ta kes­kus­te­lun si­säl­töä, mut­ta muis­tan, mi­ten yk­si­näi­syy­den tun­ne ja koti-ikä­vä­ni laan­tui­vat, kun sain pu­hua ai­koi­naan sa­moil­ta seu­duil­ta Ame­rik­kaan muut­ta­neen ul­ko­suo­ma­lai­sen kans­sa. Vaik­ka hän oli ven­to­vie­ras, oli hä­nes­sä sa­maa suo­ma­lai­suut­ta kuin mi­nus­sa­kin. Tut­tuu­den tun­ne lie­vit­ti het­kel­li­ses­ti yli lois­kah­ta­nut­ta koti-ikä­vän aal­toa si­säl­lä­ni.

Seik­kai­li­jat­ta­ren veri on saa­nut mi­nut pon­nis­te­le­maan koh­ti mo­nia unel­mi­a­ni, joi­ta olen myös pääs­syt usein to­teut­ta­maan. Pe­lot­to­ma­na olen toi­mi­nut yrit­tä­jä­nä kah­teen­kin ot­tee­seen ja läh­te­nyt ai­koi­naan myös Ruot­siin opis­ke­le­maan Lun­din yli­o­pis­toon, vaik­ka Ame­rik­ka-ajan jäl­keen ruot­sin kie­li skoo­ne­lai­sit­tain lau­sut­tu­na oli­kin alus­sa tosi han­ka­la omak­sua. Muis­tan vie­lä­kin uu­vut­ta­van pit­kät päi­vät, jol­loin me ul­ko­maa­lai­set opis­ke­li­jat pänt­tä­sim­me pää­häm­me ruot­sin kiel­tä kie­li­ko­et­ta var­ten. Al­ku oli han­ka­laa, mut­ta lo­pus­sa ruot­sin kie­li läh­ti su­ju­maan var­sin mu­ka­vas­ti. Seik­kai­li­ja­tar mi­nus­sa ei ol­lut mok­sis­kaan, vaik­ka opin­to­je­ni ohes­sa työs­ken­te­lin Mal­mös­sä ja Hel­sing­bor­gis­sa kan­ger­te­le­val­la ruot­sin kie­lel­lä­ni ja ase­tuin muu­ta­mak­si vuo­dek­si il­man ai­em­pia tut­ta­vuuk­sia kau­nii­seen Hel­sing­bor­giin maa­han­muut­ta­ja-asuk­kaak­si. Opin pait­si kie­len myös ruot­sa­lai­sia ta­po­ja ja kult­tuu­ria uu­sien ys­tä­vien myö­tä. Mi­nul­la oli luot­ta­mus, et­tä pär­jään.

Roh­keut­ta – jopa hul­lun­roh­keut­ta – on tar­vit­tu, kun yli 20 vuot­ta sit­ten sain esi­koi­se­ni ja meis­tä tuli per­he. Pie­nen per­heen vä­ki­lu­ku kas­voi mel­ko vauh­dil­la suur­per­heek­si. It­se en ol­lut per­he­koos­ta mil­län­sä­kään, mut­ta ym­pä­ris­tö re­a­goi asi­aan. Ih­met­te­lyä, ihas­te­lua ja päi­vit­te­ly­ä­kin. Per­heem­me nel­jän­nen lap­sen odo­tu­sai­ka­na sain en­si­kos­ke­tuk­sen van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­seen ys­tä­vä­per­hee­seen. Ai­ka pal­jon myö­hem­min sain ke­rät­tyä riit­tä­väs­ti roh­keut­ta ja ym­mär­sin läh­teä seu­roi­hin. Siel­lä sain us­koa syn­nit an­teek­si ja pää­sin osal­li­sek­si ar­mo­e­van­ke­liu­mis­ta. Muis­tan yhä tuon en­sim­mäi­sen seu­ra­vie­rai­lun ja sen, mi­ten pal­jon sy­dä­me­ni ty­kyt­ti, kun ase­tuin ujo­na penk­kiin is­tu­maan ja rau­hoi­tuin sa­nan kuu­loon. Vaa­ti val­ta­vaa roh­keut­ta, et­tä yli­pää­tään us­kal­sin as­tua rau­ha­nyh­dis­tyk­sen toi­mi­ta­lon kyn­nyk­sen yli. Pel­ko­ni ja epä­luu­lo­ni häl­ve­ni­vät sii­nä saar­naa kuun­nel­les­sa, ei­kä sil­tä tiel­tä ol­lut enää pa­luu­ta. Seik­kai­li­ja­tar si­sim­mäs­sä­ni oli saa­pu­nut ko­tiin, ei­kä ko­toa ole ol­lut kii­re yh­tään min­ne­kään. Jos­kus kan­nat­taa us­kal­taa ylit­tää kyn­nyk­siä, val­ta­me­riä, sil­to­ja ja käy­dä kau­ka­na, jot­ta voi­si näh­dä lä­hel­le. Vah­va luot­ta­mus Ju­ma­lan huo­len­pi­toon an­taa tur­vaa tä­nä­kin päi­vä­nä.