Mi­ten ih­mees­sä tä­hän kaik­keen tu­li­si ym­mär­rys­tä? Tus­kai­len mie­les­sä­ni tätä lau­set­ta tuon tuos­ta­kin. Ei­kö lau­lus­sa sa­no­ta, et­tä "on niin pal­jon asi­oi­ta, joi­ta en voi ym­mär­tää"? Yh­täk­kiä nii­tä on ko­ko­nai­nen vuo­ri, jon­ka yli ei mei­naa näh­dä. Pu­he­lin tuk­keu­tuu voi­ce­mai­leis­ta, joi­ta en muis­ta kuun­nel­la. Säh­kö­pos­ti tie­do­nan­nois­ta, jois­ta voin vain ar­vail­la, mi­ten tu­li­si toi­mia. Vie­lä lop­pu­vuo­des­ta ku­vit­te­lin ole­va­ni suun­nil­leen kes­ki­ver­to­kan­sa­lai­sen ver­ran hok­saa­vai­nen ja toi­mi­va. Yh­täk­kiä tun­nen ole­va­ni ai­van um­pi­pöh­kö.

Al­ku­vuo­den kou­lun aloi­tus oli lap­sil­le kir­peä hyp­py ihan kir­jai­mel­li­ses­ti tun­te­mat­to­maan. Muis­ta­kaa po­si­tii­vi­nen asen­ne ja hymy, tois­te­lin kou­lu­lai­sil­le­ni, jot­ka aa­mu toi­sen­sa jäl­keen hyp­pä­si­vät kel­tai­seen kou­lu­bus­siin hie­man aras­tel­len.

Asen­net­ta tar­vit­tiin eten­kin pie­nem­pien kou­lu­lais­ten koh­dal­la, jot­ka käy­tän­nös­sä viet­ti­vät kou­lu­päi­vät luo­kis­saan täy­sin kiel­tä ym­mär­tä­mät­tö­mi­nä. Läk­sy­u­rak­ka on yhä jo­ka­päi­väi­nen ma­ra­ton, jos­sa me ai­kui­set saam­me ol­la tii­viis­ti mu­ka­na kään­tä­mäs­sä ja aut­ta­mas­sa – to­sin oma vii­saus lop­puu jo vii­des­luok­ka­lai­sen ma­te­ma­tiik­kaa tut­kies­sa. Las­ku­ta­vat ero­a­vat to­tu­tuis­ta.

Kou­lus­sa tar­jo­taan ha­luk­kail­le lou­nas muu­ta­maa dol­la­ria vas­taan – jos ha­lu­at päi­väs­tä toi­seen syö­dä ham­pu­ri­lai­sia, piz­zaa, rans­ka­lai­sia, nu­get­te­ja. En us­koi­si, jol­len oli­si it­se näh­nyt ruo­ka­lis­taa! Koko po­ruk­kam­me on va­lin­nut omat eväät. Niin­pä aa­mu­tui­maan olen täyt­tä­mäs­sä rus­kei­ta eväs­pus­se­ja sa­laat­ti­ki­poil­la, ome­na­loh­koil­la, pork­ka­nan­pa­loil­la, voi­lei­vil­lä. Olen hy­vil­lä­ni saa­mas­ta­ni pa­laut­tees­ta ja kii­tok­ses­ta, jos eväs­pus­sin si­säl­tö on mais­tu­nut hy­vin kou­lu­po­jal­le­ni. Sil­lä kii­tok­sel­la löy­dän taas asen­net­ta nous­ta ani­var­hain seu­raa­va­na­kin aa­mu­na ra­pis­te­le­maan eväs­pus­sei­hin täy­tet­tä.

Eri­tyis­lap­sem­me kou­lu­na­loi­tuk­sen vii­väs­ty­mi­nen vaa­ti kär­si­väl­li­syyt­tä ja asen­net­ta. Tes­te­jä toi­sen pe­rään, ro­ko­tuk­sia, lää­kä­rin­tar­kas­tuk­sia, vi­ral­li­nen lau­sun­to tä­kä­läi­sel­tä las­ten­lää­kä­ril­tä il­mi­sel­väs­tä oi­reyh­ty­mäs­tä, psy­ko­lo­gin ja puhe- ja toi­min­ta­te­ra­peut­tien ta­paa­mi­sia. Oli päi­viä, jol­loin tun­tui, et­tä ket­ju vain jat­kuu ja jat­kuu. Omas­sa ar­kie­lä­mäs­sä ei tule mie­leen kes­kit­tyä asi­oi­hin, joi­ta eri­tyi­sem­me EI osaa.

Päi­vit­täi­ses­sä elä­mäs­sä me rie­muit­sem­me koko per­heen voi­min asi­ois­ta, joi­ta lap­sem­me osaa tai on op­pi­mas­sa. Piti käy­dä vaa­te­huo­nees­sa it­ke­mäs­sä muu­ta­ma tun­ne­kuo­hu pois, kun lo­pul­li­nen lau­sun­to tuli pos­tis­sa. Lap­sem­me "oli lä­päis­syt tes­tit"! Tes­ti­tu­los­ten pe­rus­teel­la hän on oi­keu­tet­tu eri­tyi­sen tuen tar­pee­seen. Eri­koi­ses­ta il­mai­su­ta­vas­ta huo­li­mat­ta koin, et­tä eri­tyis­lap­sem­me oli saa­nut na­pa­kym­pin!

Muut­to ul­ko­mail­le on hyp­py tun­te­mat­to­maan. Kaik­ki to­tu­tut asi­at me­ne­vät het­kek­si jen­goil­taan. Jopa sun­nun­tain seu­ra-ai­ka­tau­lu. Mut­ta huo­maa­mat­ta asi­at lok­sah­te­le­vat uo­miin­sa. Kah­den kuu­kau­den ko­ke­muk­sel­la olen pik­ku­hil­jaa ope­tel­lut tar­kis­ta­maan pu­he­li­me­ni ää­ni­vies­ti­pal­ve­lun lä­hes päi­vit­täin. Olen pin­nis­tel­lyt ym­mär­tä­mät­tö­myy­te­ni kans­sa ja esit­tä­nyt vas­ta­ky­sy­myk­siä säh­kö­pos­ti­vies­tien lä­het­tä­jil­le: Voi­sit­ko tar­ken­taa, en ym­mär­tä­nyt vies­tiä.

Yh­täk­kiä ne ovat­kin kou­lu­lai­set, jot­ka tsemp­paa­vat äi­tiä. Kyl­lä sä osaat pe­ril­le, vaik­ket ole sin­ne en­nen aja­nut­kaan. Luo­ta nyt vaan! Läk­sy­u­rak­ka on ai­na­kin asen­teel­li­ses­ti ke­ven­ty­nyt, kun al­keel­li­nen ym­mär­rys vie­raa­seen ope­tus­kie­leen on laa­jen­tu­nut. Tä­män mä osaan, tämä on niin­kuin tall, pit­kä. Eväit­ten­kin kans­sa on löy­ty­nyt ru­tii­nit, ei tar­vit­se he­rä­tä ihan niin ai­kai­sin.

Eri­tyis­lap­sem­me on en­sim­mäi­ses­tä kou­lu­päi­väs­tä läh­tien mat­kus­ta­nut kou­luun kel­tai­sel­la bus­sil­la il­man mui­ta per­heen­jä­se­niä. Le­veä hymy kou­lu­päi­vän jäl­keen ker­too sen, mitä hän ei vie­lä osaa sa­noit­taa. Opet­ta­jan vies­tit vah­vis­ta­vat asi­an: Hie­nos­ti me­nee, asen­ne on lois­ta­va!

Päi­vä ker­ral­laan opim­me enem­män, ko­tiu­dum­me enem­män, saam­me var­muut­ta enem­män ja tun­te­ma­ton muut­tuu tu­tum­mak­si. Sun­nun­tain ai­ka­tau­lu­kin on muo­dos­tu­nut uu­del­la ta­val­la hy­väk­si. Kun py­hä­kou­lu ja seu­rat al­ka­vat aa­mul­la, on koko lop­pu­päi­vä ai­kaa ky­läil­lä ja oleil­la.

Lau­lun sa­noin luot­ta­vai­sel­la asen­teel­la on hyvä jat­kaa. Jos ei vuor­ta pys­ty ylit­tä­mään, voi­si­ko sen kier­tää?

Joh­dat­te­le as­ke­lee­ni us­kon saar­naa kuu­le­maan, mur­heis­ta­ni, er­heis­tä­ni luot­ta­vas­ti pu­hu­maan. Ar­mon­sa­nal­la­si, Her­ra, sie­lu­a­ni loh­du­ta, us­kon yk­sin­ker­tai­suut­ta mi­nul­le taas ope­ta. (Sl. 286:3.)