Jos jol­lain on jää­nyt har­ha­ku­va sii­tä, et­tä muut­to tän­ne Yh­dys­val­toi­hin oli­si ol­lut help­po, niin tar­ken­ne­taan­pa vä­hän.

Muut­to it­ses­sään ei ol­lut täy­sin oma va­lin­ta. Vaih­to­eh­toi­na oli mie­hen töi­den lop­pu­mi­nen Suo­mes­sa (vä­li­ai­kai­nen työt­tö­myys kä­den­pu­ris­tu­sa­jan jäl­keen?) tai uu­del­leen­si­joi­tus ja mu­ka­van­tun­tui­nen tar­jous siir­tyä töi­hin Red­mon­diin, Was­hing­to­niin. Ai­kaa miet­ti­mi­seen oli noin viik­ko.

Pe­ri­aat­tees­sa­han me kyl­lä olem­me hy­vin­kin avoi­mia uu­sil­le mah­dol­li­suuk­sil­le elä­mäs­sä. Mie­he­ni on USA:ssa reis­san­nut työ­mat­kol­la pal­jon – si­kä­li muut­to ei ol­lut ihan sil­mät sok­ko­na muut­to hä­nel­le. Mi­nul­la oli tosi mu­ka­va työ yk­si­tyi­sy­rit­tä­jä­nä pik­ku kah­vi­las­sa­ni/pi­to­pal­ve­lus­sa­ni ja lap­set oli­vat kiin­te­äs­ti juur­tu­neet ko­ti­ta­lom­me mai­se­miin. Ei ol­lut help­poa, kos­ka tie­sim­me, et­tem­me me kaik­ki, koko per­he, läh­de­tä. Kak­si täy­si-ikäis­tä las­ta jäi­vät Suo­meen, ha­lu­si­vat jää­dä. Työ. Opis­ke­lu. Ar­mei­ja. Ih­mis­suh­teet. Suo­mi-rak­kaus. Ja se toi­nen lap­si meni sit­ten juu­ri en­nen läh­tö­äm­me vie­lä kih­loi­hin. Anop­pi­ko­ke­las tai­si saa­da vä­hän va­ra­van­hem­man mant­te­lia har­teil­leen...

Saa­vuim­me Se­at­t­len seu­dul­le il­mo­jen puo­les­ta han­ka­lim­paan mah­dol­li­seen ai­kaan, jou­lu­kuun alus­sa. Sa­det­ta ja ko­leut­ta. Vas­taa­not­to oli kui­ten­kin läm­min. Jo len­to­ken­täl­le saim­me soi­ton us­ko­vai­sen per­heen isäl­tä: Tar­vit­set­te­ko jo­tain? Voi­ko aut­taa? Kii­tos yh­tey­de­no­tos­ta. Se niin läm­mit­ti vä­sy­nyt­tä mat­ka­seu­ru­et­tam­me! Kii­tos sa­man per­heen äi­din, kun tu­lit heti seu­raa­va­na päi­vä­nä vä­li­ai­kai­seen asun­toom­me ruo­ka­laa­ti­kon kans­sa. En voi kyl­lin kiit­tää sii­tä. Lä­him­mäi­sen­rak­kaut­ta konk­reet­ti­sel­la ta­sol­la.

Elä­mä hel­pot­tui, kun saim­me li­sää ti­laa ym­pä­ril­lem­me. Iso, uu­si vuok­ra­ta­lo. Kou­lun aloi­tus. Ryt­mi ja ru­tii­ni ar­keen. Ke­vät toi au­rin­gon. Al­ku­kan­keus hel­pot­tui. Isom­mat po­jat oli­vat päät­tä­neet kui­ten­kin pääs­tä Suo­meen. Toi­nen haki opis­toon – ja pää­si. Toi­nen jäi rip­pi­lei­ri­reis­sul­ta Suo­meen ys­tä­vä­per­heen ot­to­po­jak­si suo­rit­ta­maan 9. luo­kan (jot­ta pää­see ha­ke­maan opis­toon vuo­den pääs­tä) – ja yh­täk­kiä tämä talo on meil­le ai­van lii­an iso. Kak­si yli­mää­räis­tä ma­kuu­huo­net­ta. Tyh­jil­lään.

Ruo­kaa ku­luu kol­man­nes vä­hem­män, on hil­jais­ta. Ei ke­tään, jon­ka kans­sa vaih­taa mie­li­pi­tei­tä asi­ois­ta Suo­mi vs. USA. Nel­jä poi­kas­ta Suo­mes­sa, vii­si tääl­lä. Se on niin vä­hän meil­le! Mut­ta ilo on ikä­vää isom­paa, kos­ka olem­me mie­he­ni kans­sa päät­tä­neet niin. Ha­lu­am­me iloi­ta hei­dän va­lin­nois­taan. Heil­lä on sa­man Tai­vaan Isän tur­va, jon­ka huo­mas­sa me­kin saam­me tääl­lä elää.

Ih­mi­nen on ih­meen so­peu­tu­vai­nen. En­nen vil­kaas­ti ka­ve­rei­den kans­sa viih­ty­neet lap­set ovat tääl­lä op­pi­neet leik­ki­mään ja pe­lai­le­maan kes­ke­nään, kos­ka uu­sia ka­ve­ri­suh­tei­ta ei ole vie­lä juu­ri­kaan syn­ty­nyt. Per­he­kes­kei­sen elä­män opet­te­lu ei ole en­ti­sel­le työs­sä­käy­väl­le äi­dil­le, mi­nul­le, ol­lut mi­ten­kään it­ses­tään­sel­vyys. On­nek­si opet­ta­ji­na ovat kai­kis­ta ar­mol­li­sim­mat ta­hot, omat lap­set ja avi­o­mies, jot­ka jak­sa­vat an­taa an­teek­si ja ra­kas­taa. Ja viik­ko vii­kol­ta löy­dän täl­tä van­hem­muu­den ai­ti­o­pai­kal­ta enem­män ja enem­män asi­oi­ta, jois­ta olen kii­tol­li­nen.

Muut­to on ai­na iso pro­ses­si. Ul­ko­maan­muut­toon liit­tyy vie­lä pal­jon uu­sia ele­ment­te­jä, ku­ten uu­si kie­li. Uu­det ta­vat. Kult­tuu­rie­rot. Help­poa se ei ole ol­lut, mut­ta mon­ta ko­ke­mus­ta rik­kaam­paa kyl­lä! Syn­nyin­maa­ta ikä­vöi­des­sä­ni olen kui­ten­kin hil­jaa mie­les­sä­ni muis­ta­nut, et­tä sama Tai­vaan Isä on mu­ka­na elä­mäs­säm­me – min­ne iki­nä me­nem­me­kin.