Taas ker­ran nie­les­ke­len kyy­ne­lei­tä. Koh­ta it­ken kun­nol­la ja kir­joi­tan kynä sau­hu­ten – kas, se kun on niin te­ra­peut­tis­ta.

It­ken asi­oi­den pal­jout­ta, erk­ka-asi­oi­ta ja emo-luok­ka-asi­oi­ta. Elä­mää ja sen vas­ta­mä­keä. Men­nyt­tä ja tu­le­vaa. Myös tätä ny­kyis­tä elä­män­vai­het­ta, jos­sa on enem­män tur­bu­lens­sia kuin ty­ven­tä.

– äi­din pi­tää vaan ai­na vä­lil­lä saa­da it­keä, ei mi­tään hä­tää, se­li­tän lap­sil­le.

Mi­nua va­roi­tet­tiin, et­tä se is­kee, vaik­ka oli­si ol­lut pois vain vai­vai­set pa­ri­kin vuot­ta. Pa­luu­muu­ton krii­si. Luu­lin, et­tei sitä tu­le­kaan, kun en­sim­mäi­set kuu­kau­det, ne pi­me­ät mar­ras­kuun hä­mä­rät­kin, ohi­tin kuin ke­pe­äs­ti kei­nu­en.

Mut­ta pa­luu­muut­ta­jan ul­ko­puo­li­suu­den tun­ne oli­kin vas­taa­not­ta­mas­sa mi­nua vas­ta vuo­den­vaih­tees­sa. Het­kes­sä, jol­loin mie­he­ni hyp­pä­si jäl­leen ker­ran Ame­ri­kan ko­nee­seen ja minä las­tem­me ja ison ys­tä­vä­jou­kon kans­sa val­mis­tau­duin uu­den­vuo­den lei­ril­le. On rank­kaa ol­la eros­sa avi­o­puo­li­sos­taan. Vie­lä ran­kem­paa se on ol­lut, kun asun las­ten kans­sa uu­del­la alu­eel­la. Kau­pun­gis­sa, jos­sa em­me tun­ne juu­ri ke­tään. Ver­kos­tot on pu­not­ta­va uu­del­leen, ja il­man puo­li­son tu­kea jak­sa­mi­sen lan­gat mei­naa­vat pu­do­ta kä­sis­tä­ni.

Kun ar­ki vie­lä yl­lät­tää ja päi­vät täyt­ty­vät mo­nis­ta uu­sis­ta ja yli­mää­räi­sel­tä tun­tu­vis­ta ka­len­te­ri­mer­kin­nöis­tä, vie niis­tä pa­lau­tu­mi­nen usein koko vii­kon­lo­pun. Sen kal­liin py­hän­kin, jol­loin ha­lu­ai­si läh­teä seu­roi­hin. On las­ten vas­taa­not­to­ai­ko­ja, per­he­oh­jaa­jan kon­sul­taa­ti­oi­ta, kou­lun pien­ryh­mään siir­ty­mi­seen liit­ty­viä kes­kus­te­lu­tuo­ki­oi­ta, kou­lup­sy­ko­lo­gin pa­lau­te­pa­la­ve­re­ja ja pal­jon muu­ta, jota ai­vo­je­ni yli­kuu­men­tu­nut ko­va­le­vy ei ky­ke­ne enää vas­taa­not­ta­maan. On toi­sen po­jan ke­hi­tys­vam­ma­huol­lon vuo­si­tar­kas­tuk­sia, Ke­lan li­sä­tie­to­pyyn­tö­jä, te­ra­peut­tien et­si­mis­ral­lia ja avus­ta­jan han­kin­taa. Elä­mää, joka on kaap­paa­mas­sa huo­let­to­muu­te­ni ja hy­my­ni.

Mut­ta en lan­nis­tu. Pää­tän, et­tä rii­tän. Tämä on hy­vää elä­mää, eri­lais­ta kuin ku­vit­te­lin, mut­ta elä­mää. It­ken it­ku­ni ja pyy­hin käm­men­se­läl­lä­ni kyy­ne­leet pois pos­kil­ta­ni. Tun­ne­vyö­ry laan­tuu, ja kat­see­ni kir­kas­tuu. Pe­ru­na ker­ral­laa­an kuo­rin päi­väl­lis­kei­ton ai­nek­sia pa­taan. Niin, pe­ru­na ker­ral­laan neu­voi psy­ko­lo­gi Kei­jo Tah­ko­kal­li­o­kin ai­koi­naan lu­en­nol­laan suh­tau­tu­maan elä­män pik­ku vas­toin­käy­mi­siin.

Yri­tän kuun­nel­la, mitä si­sim­pä­ni mi­nul­le ker­too. Yri­tän ta­sa­pai­noil­la niin, et­tä omat voi­ma­va­ra­ni ja per­heen yh­tei­set suun­ni­tel­mat oli­si­vat so­pu­soin­nus­sa. Jä­tän me­ne­mät­tä mu­ka­val­le päi­vä­reis­sul­le las­ten ja ys­tä­vien kans­sa, vaik­ka se var­mas­ti oli­si­kin haus­kaa, mut­ta nään­nyt­täi­si mi­nua täl­lä het­kel­lä yk­sin­huol­ta­ja­vas­tuul­li­se­na ai­van lii­kaa. Pää­tän teh­dä sen si­jaan pie­nem­män ret­ken lä­hei­sel­le luon­to­po­lul­le, jos­sa voim­me tai­val­taa heik­ko­voi­mai­sim­man­kin tah­dis­sa tu­tul­le nuo­ti­o­pai­kal­le.

Hy­vin me täs­sä pär­jääm­me, ajat­te­len. Mi­nä­kin, epä­täy­del­li­se­nä äi­ti­nä olen lap­sil­le­ni kel­vol­li­nen. Ja olen kii­tol­li­nen sii­tä, et­tä saan ol­la avi­o­mie­he­ni hel­li­mä ja ra­kas­ta­ma. Hy­vin se elä­mä taas jär­jes­tyy. An­nan asi­oil­le ja tun­teil­le ai­kaa. Ja it­ken ai­na vä­lil­lä jos sil­tä tun­tuu. Se hel­pot­taa.