Kun 5-vuo­ti­as poi­kam­me meni yh­dys­val­ta­lai­seen esi­kou­luun, hä­nel­lä ei ol­lut pal­jon mui­ta eng­lan­nin kie­len sa­no­ja, kuin yes, no, thank you ja ple­a­se. Ja tie­tys­ti toi­vo­tus, jon­ka hän kuu­li sun­nun­tai­sin kir­kol­la: God's Pe­a­ce. Tun­tui edes­vas­tuut­to­mal­ta edes is­tut­taa hän­tä kel­tai­seen kou­lu­bus­siin il­man tulk­kia, saa­ti jät­tää päi­väk­si esi­kou­luun il­man yh­teis­tä kiel­tä hen­ki­lö­kun­nan ja op­pi­lai­den kans­sa. Sin­ne hän kui­ten­kin meni, ar­ki­päi­vä toi­sen­sa jäl­keen ja yh­tä­lail­la hän il­ta­päi­vi­sin pa­la­si sii­nä kel­tai­ses­sa kou­lu­bus­sis­sa ta­kai­sin mui­den ikä­to­ve­rei­den­sa kans­sa.

Oli help­po jo kau­kaa näh­dä, mis­sä hän is­tui. Sen bus­sin ai­no­a­na pel­la­va­pää­nä hän erot­tui ul­koi­ses­ti muis­ta kou­lu­lai­sis­ta skan­di­naa­vi­sen vä­ri­tyk­sen­sä ta­kia. Esi­kou­lu-uran al­ku­puo­lel­la poi­ka­ni ker­toi koko per­heen yh­tei­sel­lä il­ta­pa­lal­la, mi­ten kova jano hä­nel­lä oli sinä päi­vä­nä tul­lut kou­lus­sa.

– äi­ti, mi­nul­la oli niin kui­va kurk­ku, et­tä tun­tui, et­tä kuo­len ja­noon, hän se­lit­ti.

– No, mi­ten osa­sit pyy­tää vet­tä? minä ih­met­te­lin.

– Wa­ter, wa­ter! huu­dah­ti pie­ni poi­ka­ni kurk­ku­an­sa osoit­ta­en.

Me kaik­ki tyrs­käh­dim­me iloi­se­na nau­ra­maan. Wa­ter, wa­ter! -huu­dah­duk­ses­ta tuli len­tä­vä lau­seem­me pit­käk­si ai­kaa ti­lan­teis­sa, jois­sa tar­vit­sim­me toi­sel­ta apua.

– Wa­ter, wa­ter! muut poi­kam­me ila­koi­vat kurk­ku­an­sa osoit­ta­en, kun tah­toi­vat jo­tain, mut­tei­vat osan­neet sa­noa juu­ri sitä sa­naa eng­lan­nik­si.

Tuos­ta het­kes­tä on ku­lu­nut jo jon­kin ai­kaa. Kävi, ku­ten las­ten kans­sa yleen­sä käy, et­tä hän ket­te­räs­ti omak­sui uu­den kie­len ja uu­det ta­vat, ja esi­kou­lu­vuo­den lo­pus­sa tuo sa­mai­nen poi­ka pu­hui, las­ki ja kir­joit­ti eng­lan­nik­si niin hy­vin, et­tä tääl­lä Suo­mes­sa elo­kuus­sa kou­lun ja en­sim­mäi­sen luo­kan alet­tua hä­nel­lä oli mel­koi­sen tak­kuis­ta op­pia asi­oi­ta äi­din­kie­lel­lään suo­mek­si. Tuli tur­hia epäi­ly­jä op­pi­mis­vai­keuk­sis­ta. Tuli tur­haan­tu­mis­ta. Mut­ta kär­si­väl­li­syys pal­kit­tiin ja jo syys­lo­maan men­nes­sä ma­tik­ka su­jui kuin vet­tä vaan, ja jou­lu­lo­mal­la ka­ve­ri luki ohi­men­nes­sään teks­te­jä suo­mek­si kuin huo­maa­mat­ta:

– Ke-vyt-mai-to. Py-rex. Wil-la.

Ko­ko­naan uu­si ja an­toi­sa lu­ke­mi­sen maa­il­ma on avau­tu­nut pie­nel­le mie­hel­le. Mi­ten iha­naa!

On kui­ten­kin ol­lut toi­sen­lai­sia asi­oi­ta, jois­sa olen ko­ke­nut Suo­meen pa­lat­tu­a­ni avut­to­muut­ta ja riit­tä­mät­tö­myyt­tä. Ol­lut sen ver­ran hei­koil­la, et­ten ole oi­kein edes jak­sa­nut avau­tua ys­tä­vil­le­ni niis­tä miel­tä eni­ten pai­na­vis­ta asi­ois­ta. Olen ve­täy­ty­nyt. Täs­sä elä­män­vai­hees­sa on kui­ten­kin yk­si taho, joka nä­kee ja hy­väk­syy mi­nut ol­les­sa­ni hei­koim­mil­la­ni­kin. Mie­les­sä­ni olen­kin mo­net ker­rat ru­koil­lut tai­vaan Isäl­tä voi­mia ja ym­mär­rys­tä sil­loin, kun omat voi­mat ja ym­mär­rys ovat ol­leet vä­his­sä. Olen ko­ke­nut, et­tä ru­kouk­se­ni on kuul­tu ja olen saa­nut apua ja tu­kea ja en­nen­kaik­kea ym­mär­rys­tä niis­sä asi­ois­sa, joi­den kans­sa olen ol­lut neu­vo­ton.

Myös konk­reet­ti­nen apu ja tu­ki­toi­met ovat läh­te­neet rul­laa­maan, kun vih­doin nii­tä ym­mär­sin pyy­tää am­mat­ti­aut­ta­jil­ta. Kun ky­sees­sä on oman lap­sen epä­toi­vot­ta­va käy­tös, sitä pit­kään ajat­te­li, et­tä on it­se syy­pää, et­tä iso ul­ko­maan muut­to­kin vai­kut­taa, et­tä on it­se kas­vat­ta­nut poi­kaa lö­pe­rös­ti ja hem­mo­tel­len ja vie­lä sata syy­tä li­sää, mik­si lap­si käyt­täy­tyy poik­keuk­sel­li­ses­ti. Kun am­mat­ti-ih­mi­nen to­te­aa, et­tä kyl­lä täs­sä nyt tai­taa ol­la ihan klas­si­nen ADHD-ky­sees­sä, ja sii­hen on mah­dol­lis­ta saa­da apua, tun­tuu, kuin joku oli­si ve­tä­nyt ver­hot si­vuun ja tuo di­ag­noo­si on täy­sin il­mei­nen, vaik­ka en sitä so­ke­a­na omas­sa pik­ku kup­las­sa­ni ol­lut ai­em­min hok­san­nut­kaan. Vaik­ka di­ag­noo­si tuot­taa hel­po­tus­ta ja li­sää kär­si­väl­li­syy­te­ni mää­rää ym­mär­ryk­sen myö­tä, on jou­kos­sa hie­man su­ru­a­kin. Su­rua sii­tä, mi­ten mo­net ker­rat hän yli­re­a­goi­des­saan on saa­nut sät­ti­mis­tä rau­hal­li­sen oh­jauk­sen si­jaan. Mi­ten hän on pie­nes­tä iäs­tään huo­li­mat­ta jo osit­tain lei­mau­tu­nut jok­si­kin ei-toi­vot­ta­vak­si, vaik­ka hä­neen vai­kut­taa val­ta­vas­ti myös nämä neu­ro­lo­gi­set poik­ke­a­mat. Huo­noa käy­tös­tä ei tule kos­kaan hy­väk­syä, mut­ta sitä tu­lee kä­si­tel­lä ym­mär­ryk­sel­lä ja joh­don­mu­kai­ses­ti.

Tä­män pro­ses­sin ai­ka­na oma kurk­ku­ni on ol­lut kuin san­ta­pa­pe­ria ja usein kui­va. On tun­tu­nut ai­ka­ta­val­la sa­mal­ta, kuin pik­ku­po­jal­la­ni luok­ka­huo­nees­saan –ajoit­tain on tun­tu­nut, et­tä mel­kein kuo­len ja­noon. Wa­ter, wa­ter, kuis­ka­sin tai­vaan Isän puo­leen, ja hän kan­toi ja nos­ti mi­nut käm­me­nel­leen. Wa­ter, wa­ter!, ane­lin per­he­neu­vo­las­sa, kou­lup­sy­ko­lo­gin luo­na ja eri­tyi­so­pet­ta­jan kans­sa kes­kus­tel­les­sa­ni, ja he aut­toi­vat ja tö­näi­si­vät tu­ki­toi­met liik­keel­le. Li­sää tut­ki­muk­sia. Li­sää tu­ki­toi­mia. Myös mi­nul­le kes­kus­te­lu­a­pua su­lat­te­le­maan kaik­kea tätä. Sel­vi­än. En tai­tu, tie­dän sen nyt. Poi­ka­ni sel­vi­ää. Per­heem­me sel­vi­ää. Ja kai­ken tä­män myl­ler­ryk­sen kes­kel­lä poi­ka­ni elää huo­le­ton­ta lap­suut­taan ja opet­te­lee sään­tö­jä ja elä­män­tai­to­ja – ja opet­taa huo­maa­mat­taan mei­tä per­heen­jä­se­niä sii­nä ohes­sa. Tu­lee mie­lee­ni se raa­ma­tun­koh­ta, jos­sa pyy­de­tään vet­tä – ja sitä myös an­ne­taan. Wa­ter, wa­ter, ane­len ja sa­mal­la tun­nen, et­tä tai­vaan Isän run­sas siu­naus ym­pä­röi elä­mää­ni ja per­hee­ni elä­mää niin mo­nin eri ta­voin.