Olin ar­ki­huol­ten kuor­mit­ta­ma. Vä­sy­nyt. Tun­tui kui­ten­kin tär­ke­äl­tä läh­teä naa­pu­ri­rau­ha­nyh­dis­tyk­sen si­sa­ril­taan. Meno kes­kel­lä viik­koa ja lä­hes tun­nin mat­kan pää­hän ko­toa ei eh­kä ol­lut sitä vas­tuul­li­sin­ta van­hem­muut­ta kou­lu­vii­kol­la, kun tie­sin, et­tä il­ta ve­nyi­si myö­hään. Saat­te­lin kui­ten­kin lap­set ky­lä­paik­kaan ys­tä­vä­per­heen hoi­viin ja läh­din mat­kaan.

Jo is­tah­ta­es­sa­ni penk­kiin laa­jan nais­ten­jou­kon kes­kel­le tun­sin, mi­ten rau­hoi­tuin ole­maan läs­nä juu­ri sii­nä pai­kas­sa ja juu­ri sii­nä het­kes­sä. Vil­kas pu­heen­so­ri­na vaih­tui voi­mal­li­seen lau­luun ja mie­li kes­kit­tyi kuun­te­le­maan alus­tus­ta sii­tä, mi­ten mei­tä niin mo­nin ta­voin siu­na­taan jo tääl­lä ajal­li­ses­sa elä­mäs­sä – iä­i­syy­des­tä pu­hu­mat­ta­kaan. Mie­le­ni her­kis­tyi kip­pu­ral­le, kun kuu­lin ta­ri­noi­ta tun­te­mat­to­mis­ta ta­vois­ta Ke­ni­as­sa tai aja­tuk­sia län­si­maa­lais­ten elin­ta­so­pai­neis­ta.

Tun­sin it­se­kin pal­jas­tu­va­ni jon­kun sor­tin ma­te­ri­a­lis­tik­si, kun ver­ta­sin elä­mää­ni kes­ki­ver­to­ke­ni­a­lai­sen elä­mään. Oli help­po us­koa alus­ta­jan sa­nat, et­tä hei­dän sil­mis­sään me suo­ma­lai­set olem­me jo­ki­ki­nen kuin mil­jo­nää­re­jä. Eläm­me niin run­saan hy­vin­voin­nin ja pe­rus­tur­van maas­sa, et­tä mei­dän on help­po vaik­ka nir­pis­tel­lä ne­nääm­me sil­loin, kun lau­ta­sel­le ei tuo­da­kaan lem­pi­ruo­ki­am­me. Ja asu­muk­sem­me ovat pe­rus­ta­sol­taan poik­keuk­set­ta hy­vin va­rus­tel­tu­ja, läm­pi­miä ja ti­la­via, oli­pa sit­ten kyse vuok­ra-asun­nos­ta tai omis­tu­sa­sun­nos­ta. Ei­hän meil­tä oi­ke­as­taan mi­tään olen­nais­ta puu­tu.

Kun alus­tus kaar­si aa­me­neen ja oli kes­kus­te­lun ai­ka, oli koko sali ai­van hil­jai­nen. Vain muu­ta­ma yk­sit­täi­nen pu­heen­vuo­ro käy­tet­tiin. Koin, et­tä alus­tus oli niin kat­ta­va ja tun­tui niin tur­val­li­sel­ta, et­tä oli help­po yh­des­sä yh­tyä sii­hen ja kaik­ki olen­nai­nen tuli jo sii­nä alus­tuk­sen ai­ka­na sa­not­tua. Pääl­lim­mäi­sek­si mie­lee­ni jäi tur­val­li­nen olo ja läm­min yh­teys pai­kal­la ol­lei­den ih­mis­ten kans­sa.

Kun vih­doin il­ta­myö­hään poi­min ys­tä­vän luo­ta puo­liu­ni­set lap­set ja ajoim­me ko­tiin nuk­ku­maan, ei ai­em­mas­ta vä­sy­myk­ses­tä­ni ol­lut enää tie­to­a­kaan. Jos läh­din­kin si­sa­ril­taan pik­ku­huol­ten kuor­mit­ta­ma­na ja ar­jen asi­oi­den pii­rit­tä­mä­nä, pa­la­sin siel­tä koh­tuul­lis­ta huo­let­to­muut­ta tun­tien ja tie­sin pär­jää­vä­ni pien­ten vas­toin­käy­mis­ten­kin kans­sa. Tai­vaan Isä siu­na­si yh­des­sä­o­lon het­kem­me ja an­toi meil­le mat­ka­e­väs­tä sa­nan­sa kaut­ta. Tun­sin, et­tä kan­nat­taa käy­dä si­sa­ril­lois­sa, vel­je­sil­lois­sa, seu­rois­sa ja yli­pää­tään siel­lä, mis­sä us­ko­vai­set ko­koon­tu­vat yh­teen. Nii­den koh­taa­mis­ten voi­mal­la saa taas kul­kea pa­lan mat­kaa tur­val­li­sin ja luot­ta­vai­sin mie­lin.­