Pian on ai­ka sul­kea ko­din ovi. Jät­tää taak­se su­ku­lai­set, us­ko­nys­tä­vät, muut tut­ta­vat, en­ti­nen työ­paik­ka, kou­lu, kir­jas­to, rau­ha­nyh­dis­tys. Jät­tää jää­hy­väi­siä. It­keä ilon ja hai­keu­den kyy­ne­lei­tä. Ha­la­ta. Toi­vot­taa Ju­ma­lan rau­haa.

On ai­ka muis­tel­la men­nei­tä. Mi­ten 12 vuot­ta sit­ten lop­pi­ais­seu­rois­sa pää­sin Ju­ma­lan val­ta­kun­nan asuk­kaak­si evan­ke­liu­min us­ko­mi­sen kaut­ta. Mi­ten sain us­koa kaik­ki, ne kur­jim­mat­kin, syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja so­vin­to­ve­res­sä. Oi sitä ke­veyt­tä as­ke­lis­sa­ni sil­loin! Sitä en­nen ko­ke­ma­ton­ta rau­haa si­säl­lä­ni. Ja mi­ten mie­he­ni­kin sai pari kuu­kaut­ta sen jäl­keen pa­ran­nuk­sen ar­mon. Mi­ten ih­meel­lis­tä! Sil­loin yh­des­sä ih­met­te­lim­me, kun seu­rois­sa pu­hut­tiin epäi­lyk­sis­tä. Vaan ovat­han ne epäi­lyk­set ja kiu­sauk­set tul­leet meil­le­kin tu­tuk­si vuo­sien ai­ka­na. Mut­ta sil­ti yhä uu­des­taan ja uu­des­taan ne on saa­nut us­koa an­teek­si. Sii­vo­ta mie­len so­pu­kois­ta pois ar­mol­la ja an­teek­si­an­nol­la. On saa­nut puh­dis­tua ja voi­maan­tua. On saa­nut ol­la us­kos­saan va­paa!

On ai­ka kiit­tää mo­nia ta­ho­ja. Kou­lu­jen ja päi­vä­ko­din hen­ki­lö­kun­taa hy­väs­tä yh­teis­työs­tä. Naa­pu­rei­ta "koko kylä kas­vat­taa" -il­ma­pii­ris­tä. Lap­sen te­ra­peut­te­ja tu­es­ta ja avus­ta kuu­den vuo­den ajal­ta. Yri­tyk­sen asi­ak­kai­ta ja yrit­tä­jä­ka­ve­rei­ta. Kiit­tää su­ku­lai­sia ja ys­tä­viä mo­nen­lai­ses­ta avus­ta ja tu­es­ta elä­män ai­ka­na. Us­kon­si­sa­ria ja -vel­jiä – kun ovat jak­sa­neet ol­la saat­to­mie­hi­nä ja mat­ka­ys­tä­vi­nä meil­le näi­den vuo­sien ai­ka­na. On niin pal­jon ta­ho­ja, joi­ta ei täs­sä muis­ta edes lu­e­tel­la. Kor­kein kii­tos nou­see mie­les­sä­ni Tai­vaan Isäl­le. Näin pal­jon olet mei­tä siu­nan­nut. Näin run­saas­ti lah­jo­ja­si meil­le tuh­lan­nut.

Vai­ke­aa on jät­tää jää­hy­väi­set lä­him­mil­le ys­tä­vil­le. Se on vai­ke­aa lap­sil­le ja nuo­ril­le, ja myös meil­le ai­kui­sil­le. Lä­hei­sen ys­tä­vän kans­sa pu­huim­me lä­hes­ty­väs­tä muu­tos­tam­me. Hän to­te­si het­ken asi­aa su­la­tel­tu­aan, et­tä kyl­lä täs­sä on Tai­vaan Isän tar­koi­tus mu­ka­na, vaik­ka me pie­net ih­mi­set em­me sitä ai­na ym­mär­täi­si­kään! On tur­val­lis­ta aja­tel­la niin. Voim­me luot­taa sii­hen, et­tä mei­tä vii­saam­pi taho tie­tää ja tun­tee tiem­me. Hai­kein­ta ja vai­kein­ta on hy­väs­tel­lä omat, Suo­meen jää­vät täy­si-ikäi­set lap­set. Sy­väl­tä sy­dä­mes­tä­ni nou­see kuis­kaus Tai­vaan Isän puo­leen: Isä ra­kas, var­je­le hei­tä. Var­je­le lä­hel­lä­si.

Niin mo­nel­la ta­val­la luo­vum­me mo­nis­ta tu­tuis­ta asi­ois­ta muut­ta­es­sam­me ul­ko­mail­le. Jä­täm­me jää­hy­väi­siä yh­tei­sel­le ar­jel­le, yh­tei­sil­le juh­la­het­kil­le. Mut­ta sy­dä­mes­sä­ni kan­nan muis­to­ja mu­ka­na­ni uu­teen ym­pä­ris­töön, uu­teen ar­keem­me ja juh­la­het­kiim­me. Tai­vaan Isä on siu­nan­nut sa­mal­la ta­val­la us­ko­via si­sa­ria ja vel­jiä uu­des­sa ym­pä­ris­tös­säm­me. Uu­si ja ou­to ei aja­tuk­se­na ole­kaan ai­van niin vie­ras, kun tie­däm­me jat­kos­sa­kin pää­se­väm­me seu­roi­hin ja Ju­ma­lan sa­nan kuu­loon. Ja jää­hy­väi­siä jät­tä­es­säm­me em­me oi­ke­as­taan edes jätä jää­hy­väi­siä, vaan jä­täm­me toi­nen toi­sem­me Tai­vaan Isän huo­maan. Mi­ten lä­hei­sel­tä se tun­tuu­kaan. Mi­ten tur­val­li­sel­ta. Jää si­nä­kin Ju­ma­lan rau­haan.