Muu­ton myö­tä ja ly­hy­en aset­tu­mi­sen jäl­keen se al­koi. Ai­van kuin va­hin­gos­sa. Vaik­ka mie­he­ni sak­sa­lai­nen työ­ka­ve­ri yh­tei­sel­lä il­ta­pa­lal­la an­toi­kin mi­nul­le neu­von: "Kun olet uu­te­na asuk­kaa­na vie­raas­sa maas­sa, ei voi ol­la lii­an va­li­koi­va, vaan kan­nat­taa heit­täy­tyä kaik­kiin mah­dol­li­siin kon­tak­tei­hin kaik­kien mah­dol­lis­ten ih­mis­ten kans­sa." Toi­sin sa­no­en hän ke­hoit­ti mi­nua suh­tau­tu­maan uu­teen ym­pä­ris­töön ja uu­siin ih­mi­siin avoi­min mie­lin. Mut­ta min­käs minä teen. Se al­koi sit­ten­kin. Va­li­koin­ti, tai va­lit­se­mi­nen.

Uu­si ym­pä­ris­tö tes­taa omia ar­vo­ja­ni, ra­vis­te­lee mie­li­pi­tei­tä­ni ja tar­jo­aa mo­nen­lai­sia hou­kut­te­le­via mah­dol­li­suuk­sia, joi­den ole­mas­sa­o­los­ta en edes tien­nyt. Ai­kui­si­äl­lä sain pa­ran­nuk­sen ar­mon lä­hes 15 vuot­ta sit­ten. Käy­tän­nös­sä ajat­te­lu­ni ja elä­mä­nar­vo­ni läh­ti­vät ra­ken­tu­maan sii­tä het­kes­tä läh­tien kuin luon­nos­taan kris­til­li­sel­le poh­jal­le ja pyr­ki­myk­sek­si elää Ju­ma­lan tah­don mu­kai­ses­ti. Vaik­ka on­nis­tu­mi­sen tun­teil­la en ole pääs­syt juh­li­maan, ovat va­lin­ta­ni ol­leet tie­toi­ses­ti ja tie­dos­ta­mat­ta nii­tä, joil­la koen pyr­ki­vä­ni ra­ken­taa omaa us­ko­ne­lä­mää­ni vah­vem­mak­si maa­il­man myrs­kyis­sä. Käy­tän­nös­sä elän tis­ki- ja pyyk­ki­pi­no­jen täyt­tä­mää ar­kie­lä­mää ison per­hee­ni kans­sa. Ko­ti­töi­den kes­kel­lä tun­tuu tur­val­li­sel­ta lait­taa taus­tal­le soi­maan Sii­o­nin lau­lut, ja lau­laa mu­ka­na pyyk­kiä la­ji­tel­les­sa. Elän elä­mää, jon­ka iha­nin ir­ti­ot­to ja juh­la­het­ki on ny­ky­ään var­hai­nen aa­mu­kah­vi avi­o­puo­li­so­ni kans­sa muun per­heen vie­lä nuk­ku­es­sa. To­del­li­suut­ta, jon­ka viik­ko­hui­pen­nus on seu­ra­mat­ka ja sun­nun­tain saar­na, jos edes osan sii­tä saan vilk­kaan poi­ka­jouk­ko­ni kes­kel­lä pääs­tä kuu­le­maan.

Us­ko­vai­se­na us­kon asia ei ole mi­kään ir­ral­li­nen osa tai bo­nus­li­sä elä­mäs­sä­ni. Oma­koh­tai­nen us­ko nä­kyy asi­ois­sa, jot­ka hei­jas­te­le­vat jo­ka­päi­väi­siä va­lin­to­ja­ni. Pai­kal­li­ses­ti Se­at­t­len seu­dul­la on mel­ko ak­tii­vi­nen, lä­hin­nä IT-alan am­mat­ti­lai­sis­ta ja hei­dän per­heis­tään muo­dos­tu­nut Suo­mi-yh­tei­sö. Suo­mi-kou­lus­sa on yli 100 op­pi­las­ta. Sin­ne kii­ku­tam­me nuo­rim­man poi­kam­me hy­vil­lä mie­lin joka toi­nen lau­an­tai. Se on vä­hän niin­kuin mie­lui­sa har­ras­tus hä­nel­le. Sa­man po­ru­kan il­lan­viet­toi­hin sen si­jaan en osal­lis­tu. Tun­ti­sin olo­ni vai­vau­tu­neek­si ja har­maak­si vii­ni­la­sien "cin cin" -ki­lis­te­ly­jen ja pu­nat­tu­jen huul­ten kes­kel­lä. Mi­nun kor­vis­sa­ni se maa­il­ma huu­taa tyh­jyyt­tä. Olen­han ol­lut en­nen osa sitä maa­il­maa. Ul­koi­ses­ti asi­at ja osak­keet siis­tis­ti pi­nos­sa, si­säi­ses­ti haku pääl­lä: mi­ten sai­sin mie­len­rau­han? Muu­ta­mas­ta kal­tai­ses­ta­ni ul­ko­suo­ma­lai­ses­ta olen saa­nut it­sel­le­ni mu­ka­via ka­ve­rei­ta il­ta­päi­vän jou­ti­laa­seen kah­vi­het­keen tai yh­tei­sil­le luon­to­ret­kil­le las­ten kans­sa. Meil­lä on ol­lut mu­ka­vaa ja läm­min­tä yh­des­sä­o­loa. Saam­me pur­kaa päi­vit­täi­se­lä­män ko­ke­mus­ten tuo­mia aja­tuk­sia tääl­lä vie­raal­la maal­la ja pu­hua asi­ois­ta, joi­ta ko­ti­maas­ta kai­paam­me.

Sil­ti koen, et­tä näy­tän heil­le it­ses­tä­ni vain osan. Sik­si, kos­ka en ha­lua se­li­tel­lä elä­määm­me ja va­lin­to­jam­me ja pär­jää­mis­täm­me tai ei-pär­jää­mis­täm­me yh­dek­sän lap­sem­me kans­sa. Kos­ka ku­vit­te­len, et­tä ar­kem­me näyt­täy­tyy hei­dän sil­mis­sään vaa­ti­mat­to­mal­ta ja ta­pah­tu­ma­köy­häl­tä. Kos­ka tun­nen, et­tä sel­viy­ty­mis­täm­me seu­ra­taan tar­kem­mal­la sil­mäl­lä. Kos­ka mei­tä on niin mon­ta. Kos­ka mo­nia asi­oi­ta ei edes voi jär­jen avul­la se­lit­tää. Sik­si nii­tä kai kut­su­taan­kin us­ko­mi­sen asi­oik­si. Kos­ka us­kon näin ja näin, ha­lu­an sy­dä­mes­sä­ni toi­mia niin ja noin.

Meil­lä on on­ni asua alu­eel­la, jos­sa pää­sem­me seu­roi­hin ja pai­kal­lis­ten us­ko­vais­ten kes­kel­le vii­kot­tain. Ky­läi­lyä ta­pah­tuu pää­sään­töi­ses­ti sun­nun­tai­sin puo­lin ja toi­sin. Lap­sil­la on leik­ki­ka­ve­rei­ta ja ai­kui­sil­la kes­kus­te­lu­kump­pa­nei­ta. Ra­ja­ton luot­ta­mus syn­tyy kuin it­ses­tään. Tun­ne­taan kuin jo val­miik­si, vaik­ka ky­lä­paik­ka ja sen asuk­kaat oli­si­vat en­nal­ta tun­te­mat­to­mia. Usein kes­kus­te­lut käy­dään ai­he­pii­reis­tä, jois­sa esiin­tyy per­he ja lap­set. Poik­keuk­set­ta pu­hum­me myös mat­kas­ta ja ties­tä, us­kos­ta. Toi­si­naan seu­rat syn­ty­vät sii­nä kah­vi­pöy­dän ää­res­sä kuin it­ses­tään. Saam­me tu­kea toi­nen toi­si­am­me tär­ke­än saat­to­mie­hen roo­lis­sa.

Olen huo­man­nut, et­tä ison seu­ra­kun­nan kes­kel­lä­kin voi al­kaa ta­pah­tua po­ru­koi­tu­mis­ta. Toi­saal­ta on ym­mär­ret­tä­vää, et­tä jon­kun kans­sa ju­tut vain me­ne­vät eri­tyi­sen hy­vin yk­siin. Toi­sen kans­sa tun­net sie­lun­kump­pa­nuut­ta en­si­ta­paa­mi­ses­ta läh­tien. Ha­lu­ai­sin huo­ma­ta kir­kol­la myös hei­tä, jot­ka jää­vät her­kem­min hil­jai­si­na syr­jään. Kut­sua ky­lään. Keit­tää kah­vit. Tu­tus­tua vaik­ka vaan vä­hä­sen enem­män kuin pel­kän Gods Pe­a­ce -ter­veh­dyk­sen ver­ran. Ha­lu­ai­sin va­li­ta kaik­ki mu­kaan. On kii­tol­li­nen mie­li sii­tä, et­tä mei­dät on otet­tu niin läm­pi­mäs­ti vas­taan uu­teen ko­ti­sii­o­niim­me.

Viik­ko on ol­lut vaih­te­le­va. Mies työ­mat­kal­la ja lap­set sa­tees­ta ja myrs­ky­va­roi­tuk­ses­ta kär­si­mät­tö­miä ja to­rai­sia. Us­ko­vai­sen ko­din tun­nus­mer­kit haih­tu­vat sa­vu­na il­maan, kun lo­pul­ta hak­sah­dan sät­ti­mään jäl­ki­kas­vu­a­ni. Tu­lee paha mie­li. Eni­ten kai mi­nul­le, äi­ti­nä ja van­hem­pa­na. En­hän minä ha­lua re­piä rik­ki, vaan ra­ken­taa. It­ku­sil­min pyy­dän an­teek­si. Lap­set saar­naa­vat kaik­ki syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä. Joku hok­saa pyy­tää evan­ke­liu­mia osal­leen. Jo­kais­ta muis­tan sinä il­ta­na eri­tyi­ses­ti käy­dä siu­naa­mas­sa il­ta­ru­kouk­sen myö­tä. Sii­tä se taas ra­ken­tuu. Uni­rau­ha. Ja minä mie­tin, mi­ten sen heil­le se­lit­täi­sin. Et­tä mi­nä­kin, mah­dot­to­man ro­soi­nen ja ää­ne­käs, saan aloit­taa taas puh­taal­ta pöy­däl­tä. Ja et­tä kaik­ki maa­il­man vä­rit heh­ku­vat sil­loin mi­nus­sa.